Kun sain kirjan Suomen tähtitieteen historia ensi kertaa käsiini, ajattelin että nyt pääsen lukemaan lisää mm. muinaisista jätinkirkoista jotka ovatkin osoittautuneet kivikautisiksi aurinko-observatorioiksi ja joista Tähdet ja avaruus julkaisi juttuja muutama vuosi sitten. Onhan kyseessä huima arkeoastronominen löytö Suomen maaperällä, joka ajoittuu kieleltään ja kulttuuriltaan suomalais-ugrilaiseen kampakeramiikan aikaan. Mutta kirjahan nimensä mukaisesti käsittelee historiallista aikaa, ei esihistoriallista. Tosin aivan alussa käydään nopeasti läpi esihistoriallinen aika ja tietyt tutut maailmankolkat suurissa jokilaaksoissa, joissa maanviljelyksen kehitystä edesauttoivat laajentuva ymmärrys ajan vuotuisesta kierrosta. Kirjan alkusanoissa kerrotaan kirjan synnystä ja perustellaan sen näkökulmia.
Suomen tähtitieteen historia – teos muodostaa helppolukuisesti kokonaiskuvan, jossa keskiajan suomalaiset lähtevät pappiskoulutuksen myötä Keski-Eurooppaan saamaan oppia myös tähtitieteestä. Tähtitiede kehittyy, maailmankuva muuttuu, Suomeen syntyy omaa opetusta ja tutkimusta. Uuden ajan vuosisatoina suomalaiset saavuttavat huippuasemia tutkijayhteisöissä ja lopulta Suomi kuuluu tähtitieteen eturintamaan. Tapio Markkanen kokeneena kirjoittajana tietää, kuinka aiheesta kannattaa kirjoittaa. Teksti on sujuvaa ja pitää mielenkiintoa yllä. Markkanen mm. peilaa Mikael Agricolan elämää ja aikaa esimerkkinä ajan oppineisuudesta ja siitä, mistä ns. oikeaa tietoa voidaan saada muodostettaessa tähtitieteellistä maailmankuvaa.
Pidempään asiaa harrastaneelle ja Ursan aiempia kirjoja lukeneelle historian keskeisimmät nimet kuten Argelander ja Donner ovat ennestään tuttuja, mutta kyllähän kirjasta kuin kirjasta aina jotain uutta löytyy. Nelivärikuvitus elävöittää kirjaa, etenkin kun kyse on havaintolaitteiden kehityksestä ja uusien observatorioiden suunnittelusta. Kuvitus onkin osittain tuttua Markkasen edellisestä tähtikarttojen historiaa käsittelevästä teoksesta. Yliopiston siirto Turusta Helsinkiin ja Helsingin observatorion suunnittelu ja rakentaminen vaikutti laajasti Helsingin kaupunkikuvaan; olihan puuttomalle ja silloin vielä rakentamattomalle kalliolle tehty observatorio kauas näkyvä kaupungin komistus. Keisarilliseksi keskusobservatorioksi valmistuneessa Pulkovan observatoriossa käytettiin Helsingin observatoriota suunnittelun ja rakentamisen mallina. Suomalainen yhteiskunta kehittyi tuolloin nopeasti kaikilla aloilla. Tähtitieteen ohella myös mm. merentutkimus, ilmatieteellinen ja geodeettinen tutkimustoiminta kehittyi.
Kun kootaan alle 300-sivuinen kirja Suomen tähtitieteen historiasta, joudutaan tietysti tekemään rajauksia ankaralla kädellä. Tämän kirjan näkökulma tulee tiukasti yliopisto- ja viranomaismaailman sisältä. Tähtitiedehän on paljon muutakin ja se vaikuttaa ihmisten arkeen ja kulttuuriin monella tavalla. Kuvituksessa on paljon kasvokuvia ja rakennusten julkisivuja. Samalla on esimerkiksi Ilmatieteen laitoksen ja kansainvälisen avaruustutkimuksen saavutuksia rajattu pois. Tämä ei välttämättä palvele parhaiten sitä karvalakkikansaa, joka Ursan kirjoja lukee. Ursahan on sitä varten olemassa, että se paketoi laajoja asiakokonaisuuksia helposti ymmärrettävään muotoon. Silloin ei pitäisi katsoa, mikä on tähtitiedettä ja mikä on avaruustutkimusta; mikä tapahtuu missäkin virastossa. Kyllähän vaikkapa suomalainen tutkimuslaite Marsin pinnalla ainakin kuulostaisi osalta tähtitieteen historiaa. Ehkä kirjan paikka onkin koulujen ja maakuntakirjastojen hyllyissä opetukseen liittyvänä haku- ja perusteoksena. Silloin myös avaruustutkimus ja geodeettinen tutkimus löytyvät samoilta hyllyiltä.
Tapio Markkanen: Suomen tähtitieteen historia. Ursa 2015.