Planeetat, kuut ja syvän taivaan kohteet ovat tulleet minulle tutuiksi vajaan viiden vuoden harrastamisen aikana, mutta tähtitaivaan tuntemus on edennyt vain pienin askelin. Pohjantähti, Otava, Orion, Kassiopeia, Seulaset ja muutamat isot tähdet ovat tuttuja, mutta hienolla kelillä pää kummasti pyörii kun yrittää etsiä tuttuutta taivaalta.
Niinpä nyt päätin oikein paneutua asiaan ja harjoittelin Stellarium-ohjelmalla elokuun puolenyön itäistä taivasta. Tein listan, jolla ohjaisin itseni etsimään oheisen kuvan mukaisesti.
Stellariumin tähtitaivas elokuun puolessa välin keskiyön aikoihin Lappeenrannassa.
Tuota sitten harjoittelin muutaman kerran, kunnes tuli lupaus kirkkaasta taivaasta 6.8.2023. Olin aiemmin katsellut sopivia paikkoja lähistöllä ja päädyin Mustolan teollisuusalueen takalaidalle pienten hiekkateiden risteykseen, josta oli pohjoiseen, itään ja etelään sangen häirisemättömät näkymät.
Havaintopaikka Googlen karttaohjelmassa ja sen katunäkymä itään.
No, ensimmäisenä iltana pilvet tulivat juuri ennen puoltayötä, joten palasin sinne seuraavana iltana. Nyt taivas oli kirkas, mutta kellon lähestyessä puolta yötä tähtiä näkyi melko huonosti, eikä hieno suunnitelmani oikein toiminut. Lisäksi huomasin, että välimatkat olivat huomattavasti laajemmat sillä kuvassahan oli reilusti yli puolet taivaasta. Tässä vaiheessa apua tuli Ursan tähtitaivassovelluksesta, jolla sain sentään varmistettua ne kirkkaimmat tähdet.
Teleobjektiivi 15 kuvalla
Niinpä päätinkin kuvata iPhone 13 Pro puhelimella ainakin osan taivaasta. Kuvausta varten valitsin NightCap-sovelluksen (3€), jossa on tähtikuvausvalinta. Valitsin myös puhelimesta käyttööni telekameran, joka vastasi normaalikameran kuvaa kolminkertaisesti optisesti lähennettynä. Digitaalinen lähentyminen on parempi jättää kuvankäsittelyohjelman huoleksi.
NightCap valottaa taivasta 10 sekuntia säätäen samalla automaattisesti kuvan, joten tähän ei tarvitse laittaa kameran säätöarvoja. Otin kuvia puolen tunnin ajan arviopohjalta, sillä en ollut etukäteen miettinyt kuvaamista. Niinpä nuo 15 kuvaa peittivät hyvin epätasaisesti kuva-alaa, toivoin tietysti ettei keskellä jäänyt tyhjää.
Myös jossain vaiheessa päätin kokeilla yhden kuvan verran myös ultralaajakulmaobjektiivia (0,5), jonka kuva on kaksinkertainen loitonnettuna normaalikameran verrattuna.
Kamerajalusta, jossa älypuhelinsovitin ja ensimmäinen kuva kolminkertaisella suurennoksella.
Kuten näkyy, kuvassa taivaalla on vielä sinistä hajavaloa, mutta hieman kuvan valotusta muuttamalla siinä näkyy enemmän tähtiä. Jouduin 15 kuvan kanssa aika lailla käyttämään aikaa, sillä niiden sijainnit piti selvittää Astrometry.net-sivustolla kullekin erikseen. Toki yhden kuvan ratkaiseminen vei vain muutaman minuutin, mutta tarkkana piti olla ettei mennyt kuvien kanssa sekaisin. Sivusto löytää kuvista yllättävän paljon tähtiä, kuten allaolevasta kuvasta näkyy.
Edellisen kuvan keskikohdan koordinaattien ratkaisu Astrometry.net-sivustolla. Ohjelma merkitsee myös kuvasta löytyvät tähdet ja piirtää tähdistöviivat.
Lisäksi niiden yhdistäminen panoraamakuvaksi oli hankalaa koska kuvat olivat pallopinnan tasoprojektioita. Kuitenkin lopulta sain panoraaman jonkinlaiseen tulokseen, mutta käyttämäni Pixinsight-ohjelman panoraamaprosessin kuvaa ei Astrometry saanut ratkaistua. Virheet kuitenkin lienevät olleet pienet. Mutta aika monta tuntia siinä meni 🙁
Lisäksi tähdet erottuvat kuvasta niin huonosta, että ne nähdäkseen on selaimessa suurennettava alla olevaa kuvaa reilusti. Lisäsin oikeanpuoleisessa kuvassa tähtikenttään myös tähdistöjen kuviot, jossa piti olla huolellinen verratessani niitä Stellariumin esimerkkeihin.
Yhdistetty tähtikenttä, jonka näkökentän halkaisija on noin 70°. Tähdet erottuvat huonosti eikä niiden koot erotu juurikaan.
Ultralaajakulmaobjektiivi yhdellä kuvalla
Teleobjektiivin kuvasta raportoin myös Novan WhattsApp-ryhmälle, mutta sitten mieleeni muistui, että olin ottanut sen yhden ultralaajakulmakuvan. Lupaavasti kuvan koordinaatit ratkesivat nopeasti Astrometryllä
Ultralaajakulmakameran kuvasta valittu tähtitaivas ja sille saatu Astrometry.netin ratkaisu.
Näin huomattavasti yksinkertaisemmin saatiin noin 95° asteen näkökenttä eikä edes käytetty kameran koko kuva-alaa. Mutta vieläkin miellyttävämpää oli nähdä, että sain paremmin näkyviin tähtiä suhteessa niiden kokoon. Pienimmät tähdet olivat noin 5 magnitudin luokkaa eli lähellä silmän erotuskykyä. Ainakin eläkeläisellä.
Andromedan galaksi on näkökyvyn alarajaa huomattavasti kirkkaampi, mutta sen kirkkaus ei tule kuvaan samalla lailla kuin tähdillä ja vaikka kuinka yritin etsiä, ei se näkynyt.
Tähtikartta ultralaajakameran yhdellä kuvalla.
Yhteenveto
Sain taas kerran todistettua itselleni, ettei takaiskun sattuessa tosiaankaan kannata vain todeta, että se siitä ja lähteä pois.
Olen myös huomannut, että etukäteen valmistautuminen auttaa paljon kokemuksen onnistumisessa. Stellariumilla on helppo laatia itselleen ainakin alustava suunnitelma, mitä havaintopaikalta voi katsoa.
Älypuhelimen kamera toimii hyvin myös amatööritason tähtitaivaan kuvaamisessa ja sillä saa tallennettua taivasta tukemaan omakohtaista katselukokemustaan. Ihan kaikkeen se ei taivu ja vaatii kunnon jalustan.
Kuvien käsittely onnistuu hyvin tietokoneen mukana tulleilla tai avoimen koodin kuvankäsittelyohjelmilla, jotka ehkä vaativat hieman lisäpaneutumista. Netistä löytyy hyviä ohjeita asiasta kiinnostuneelle.
PS
Ilmeisesti NightCap on ainoastaan iPhonesovellus, mutta ehkä Androidia varten löytyy vastaavia ohjelmia.
Englantilainen Sir Patrick Caldwell Moore (1923-2012) oli tuottelias amatööritähtitieteilijä ja kirjailija, joka tuli tunnetuksi BBC:n dokumenttisarjan The Sky at Night juontajana yli 40 vuoden ajan. Hän oli sitä mieltä, että Charles Messierin 1700-luvulla tehty kaasusumujen, galaksien ja tähtijoukkojen luettelo oli ehkä saanut liian suuren suosion. Ne, jotka keskittyivät Messier-kohteisiin, saattoivat jättää huomiotta monet upeat syvän taivaan kohteet. Lisäksi osa Messier-kohteista oli saavuttamattomissa eteläisellä pallonpuoliskolla, sillä Messierille näkyi vain Keski-Euroopan taivaankansi.
Siksi Moore loi Caldwellin luettelon, jossa on 109 syvän avaruuden kohdetta, jotka ulottuvat käytännössä navasta napaan. On merkityksetöntä, asuuko pohjoisella vai eteläisellä pallonpuoliskolla, sillä jokaiselle on omat Caldwellin kohteet havaittavina. Suurin osa Patrickin kokoelman kohteista soveltuu erinomaisesti kiikareille. Luettelon nimi tulee Patrick Mooren toisesta sukunimestä.
Pandemia-aikana, kun matkustusrajoitukset ja sosiaalinen eristäytyminen rajoittivat monia toimintoja, sain käyttää aikani ja resurssini hedelmällisesti. Caldwellin kohteiden kerääminen tarjosi minulle mahdollisuuden syventyä intohimooni ja kehittyä taidoissani. Vaikka ympärillämme vallitsi epävarmuus ja haasteet olivat läsnä, projekti tarjosi minulle mahdollisuuden itsensä kehittämiseen ja uusien taitojen hankkimiseen.
Kölin kaasusumu C92, NGC 3372, 28 kuvaa (4*LRGB) käsitelty PixInsightin AutoIntegrate-skriptillä
Itselläni oli kuitenkin mahdollisuus kerätä kaikki kohteet Slooh:n Kanarian tai Chilen tähtitorneilta. Keräilyä varten loin tietokannan, johon merkitsin kaikki kohteet, niiden korkeimman taivaalla olevan ajankohdan ja milloin olin kuvannut ne. Tietokanta auttoi minua seuraamaan tilannetta paremmin verrattuna Post-it-menetelmään, jota käytin Messier-kohteiden yhteydessä. Kohteet on kätevästi numeroidut, jossa C1 on pohjoisin ja C109 on eteläisin. Tietokantakuvasta näkyy myös, että kohteen C51 jälkeen siirrytään eteläiselle taivaanpuoliskolle, joten kohteet jakautuvat tasapuolisesti tähtitaivaalla.
Osakuva Caldwell-tietokannastani kohteiden C46 ja C91 välillä
Aloitin projektini maaliskuussa 2020 ja sain viimeiset kuvat maaliskuussa 2021. Tavoitteeni oli kuvata kohteet parhaaseen mahdolliseen aikaan, mikä venytti tehtävän keston käytännössä yli vuodeksi, joten se oli tavallaan myös maraton. Messierin yhteydessä maraton on yleensä rajoittunut yhteen iltaan tai yöhön.
Minulla on Slooh:ssa mahdollisuus varata viisi kuvausaikaa, jolloin saan neljä valmiiksi kalibroitua kuvaa valitulta kaukoputkelta. Yksi kuva otettiin ilman suodinta (L) ja loput kolme punaisen, vihreän ja sinisen suotimen kautta. Kuvat siirtyivät automaattisesti kuvapankkiini seuraavana päivänä edelleen käsiteltäväksi. Tyypillisesti varasin jokaiselle kohteelle 3 – 5 kuvausaikaa, vaikka sääolosuhteiden vuoksi kuvauksia piti tehdä enemmän. Kyse ei ollut pelkästään sateista tai pilvistä, vaan myös ilman korkea kosteus ja kova tuuli estivät etäkaukoputkien toiminnan.
Pandemian aikana laitteiden huolto oli rajoitettua matkustusrajoitusten vuoksi, mutta tekniikka toimi hyvin. Suurin ongelma oli säälaitteistojen osittainen toimimattomuus, mikä johti siihen, että tähtitornia ei avattu sääennusteen mukaan, vaikka todelliset olosuhteet olisivat sallineet toiminnan.
Caldwellin kohteiden parhaan kuvausajan sijoittuminen vuoden aikana.
Koska Caldwellin kohteet ovat myös yksi Slooh:n etsintätehtävistä, sain teetettyä kuvistani korkealaatuisen julisteen.
Caldwellin kohteiden kerääminen oli äärimmäisen mielenkiintoinen projekti, joka vaati syvällistä paneutumista ja järjestelmällistä työskentelyä.
Nyt kun katson taaksepäin, olen ylpeä siitä, mitä saavutin Caldwellin kohteiden keräämisellä. Se ei ainoastaan täyttänyt tavoitettani kuvata jokainen kohde, vaan myös rikastutti tietämystäni avaruudesta sekä tarjosi tilaisuuden kehittyä valokuvauksen ja kuvankäsittelyn alalla. Pandemia-aika voi olla haastava, mutta tässä projektissa sain käyttää Slooh:n tarjoamia mahdollisuuksia ja kasvaa henkilökohtaisesti.
Sir Patrick Caldwell Moore oli intohimoinen tähtitieteilijä, joka halusi jakaa rakkauden syvän avaruuden kohteisiin kaikkien kanssa. Hänen työnsä ja Caldwellin luettelo jäävät pysyvästi muistoksi hänen merkittävästä panoksestaan tähtitieteen alalla.
Lauantaina 25.3.2023 asteroidi 2023 DZ2, tuttavallisesti Dizzy, lensi 175 000 km:n etäisyydellä maan ohitse. Tämä noin 70 metrin kokoinen järkäle ohitti siis meidät maan ja kuun puolivälin etäisyydellä.
Asteroidi kiertää aurinkokunnassamme rataa noin kolmen ja puolen vuoden välein, mutta johtuen sen ja maan kiertoratojen ominaisuuksien erilaisuuksista, kohtaamisia sattuu erilaisella syklillä kuten alla olevasta kuvasta näkyy. Vielä jokin aika sitten oletettiin kolmen vuoden kuluttua Dizzyn maahan törmäämisen mahdollisuuden olevan todella pienen (1:430). Mutta kun rataprofiilia oli seurattu pitempään, ilmeni ettei ohitus seuraavalla kerralla ole edes niin lähellä kuin nyt.
2023 DZ2:n laskettuja rataprofiileja TheSkyLive.com-sivustolta. Pystyakselina on etäisyys auringosta (AU) ja x-akselina vuodet. (Käyty 27.3.3023).
Kaukoteleskooppikuvia
Perjantai-iltana 24.3. Slooh järjesti yön aikana useammaksi tunniksi teleskooppinsa kuvaamaan asteroidia. Allaolevassa kuvassa on asteroidin laskettua efemiristä Stellarium-ohjelmassa. Siinä Dizzy liikkuu kello 20:45 – 1:15 aikana taivaalla Kravun tähdistössä kaksi ja puoli kaariastetta eli noin viiden kuun läpimitan ajan. Janaan on merkitty paikat puolen tunnin välein ja suluissa on näennäinen kirkkaus. Magnitudia 14 varten tarvitaankin jo hieman isompi kaukoputki.
Dizzyn arvioitu matka taivaalla 24.-25.3 välisenä yönä. Stellariumissa pystyy laskemaan ja näyttämään kohteiden efemiriksiä. Myös kohteesta annetaan paljon yksityiskohtia (vasen yläkulma).
Tähtinäytöksen osallistujat pystyivät latamaan valintansa mukaan kuvia ja niistä tein seuraavat kuvasarjat. Kuvat on käsitelty Pixinsight- ja Photoshop-ohjelmilla.
Kanarian saarten ykköskaukoputki on puolen metrin peilikaukoputki, jolla on 37 kaariminuutin näkökenttä. Mustavalkokamera kuvaa kohdetta kolmen eri suotimen läpi. Asteroidi liikkuu sen verran vauhdikkaasti, että näemme kolme toisistaan poikkeavaa viivaa, punaisen, vihreän ja sinisen.
13 havaintoa Dizzystä Kanarian saarilta. Kukin havainto sisältää asteroidin punaisena, vihreänä ja sinisenä. Kuva kannattaa avata uudessa ikkunassa, jolloin asteroidin jäljet erottuvat selvemmin.
Slooh:lla on Kanarian saarella myös hieman pienempi 432 mm:n kaukoputki ja samanlainen kaukoputki Chilessä. Kaukoputket oli säädetty pysymään ekvatoriaalisesti samassa kohdassa taivasta niin, että asteroidin liike käytännössä ainoana muuttujana saataisiin paremmin havainnoitua .
Kuitenkin tähdet näyttivät kuvissa ihan erilaisilta asteroidin ympärillä. Kyseessä on parallaksi-ilmiö, jossa lähellä oleva kohde näyttää kauempana olevaa taustaa nähden erilaiselta, jos havaintopaikat poikkeavat toisistaan. Jokainen voi vahvistaa ilmiön pitämällä sormea käsivarren päässä ja katsomalla vuorotellen kummallakin silmällä. Sormi näyttää taustan suhteen liikkuvan.
Kun Stellarium-ohjelmalla tutkailin asiaa, huomasin kohteen etäisyyden näillä kahdella paikkakunnalla olevan alle asteen verran. Kaukoputkien näkökenttä on 43 kaariminuuttia, joten olisi siis mahdollisuus, että kummassakin näkökentässä olisi yhteisiä tähtiä, joiden mukaan kuvat voisi asemoitua keskenään todellisuutta vastaavaksi.
Ja niinpä löysinkin kymmenkunta samaa tähteä Chilen alanurkasta ja Kanarian saarten kuvan vasemmasta ylänurkasta. Asettamalla tähtien muodostamat kuviot päällekkäin, sain alla olevan kuvan. Tässä tapauksessa asteroidia seurattiin vajaan tunnin ajan ja se liikkui suunnilleen kuun halkaisijaa vastaavan matkan eli noin puoli astetta.
Dizzyn tekemä reitti taivaalla katsottuna Chilen (vasen ylläneliö) tähtitornista ja Kanarian saarten (oikea alaneliö) tähtitornista. Muu osa kuvasta on Stellariumista saatu tähtitaivas samalla alueella
Dizzyn etäisyys maasta
Asteroidi ei kuvissa näytä hääppöiseltä, mutta stadionin kokoinen esine on kuitenkin todella kaukana. Miten kaukana?
Ylläolevasta kuvasta voidaankin tehdä jonkinlainen arvio Dizzyn etäisyydestä meihin. Mittaamalla kuvasta sain samanaikaisella (minuutin sisällä) hetkellä etäisyydeksi 1585 pikseliä. Kuvan näkökenttä oli siis 43 kaariminuuttia vastaten 1365 pikseliä. Näin ollen etäisyys oli 49,9 kaariminuuttia. Google Earth-ohjelmalla havaintopaikkojen etäisyys on 8864 km, ja siitä voidaan laskea suoraksi etäisyydeksi maapallon läpi 7695 km.
Parallaksilasku perustuu suorakylkiseen kolmioon, joissa kanta on etäisyys havaintopaikkojen välillä, kolmion korkeus on etäisyys kohteeseen ja parallaksikulma on kateettien välinen kulma. Tällöin etäisyys kohteeseen on puolet kannasta jaettuna kulman puolikkaan tangenttina. Tässä tapauksessa saadaan tulokseksi 530 000 km.
TheSkyLive-sivustolla on interaktiivinen tähtitaiva, jonka mukaan tuolloin etäisyys oli 490 000 kilometriä eli virhettä oli vain 8%.
Helmi-maaliskuun vaihteeseen osui Jupiterin ja Venuksen konjunktio, jossa planeetat olivat maapallolta katsoen vain puolen kaariasteen etäisyydellä toisistaan. Mitta vastaa kuun ja auringon läpimittaa, joskin ilmiön seuraajien onneksi kumpikaan ei ollut siinä välissä pilaamassa näkymää.
Konjunktiossa planeetat asettuvat Maasta katsottuna samalle linjalle. Koska planeettojen kiertoradat ovat melkein samassa tasossa, konjunktioiden yhteydessä ne näyttävät olevan myös hyvin lähellä toisiaan.
Havainnot
Täällä Etelä-Karjalassa meillä oli mukavasti kirkasta taivasta hieman auringonlaskun jälkeen ja itse pääsin seuraamaan planeettojen lähestymistä kahtena konjunktiopäivää edeltävänä iltana.
Jupiter ja Venus kuvattuna iltaseitsemältä 28.2.2023 kotikadulta Lappeenrannassa. Planeettojen etäisyys on 1,5 kaariastetta. Canon EOS 600D, ISO 1250, 55 mm, 1 s, f/4.
Kuvassa Jupiter on vasemmalla ja Venus oikealla. Planeettojen erottamista toisistaan helpottaa selvä kirkkausero niiden ollessa lähellä toisiaan. Tähtitieteen käänteisellä magnitudiasteikolla Venuksen näennäinen magnitudi on melkein -4, kun Jupiterin on noin -2 eli Venus on selvästi kirkkaampi.
Jupiter ja Venus kuvattuna iltaseitsemältä 1.3.2023 naapurin katon päällä Lappeenrannassa. Planeettojen etäisyys on 42 kaariminuuttia. Canon EOS 600D, ISO 1600, 90 mm, 1 s, f/4,5.
Planeetat olivat paitsi lähempänä toisiaan, myös melkein samalla tasalla. Erityisesti maaliskuun ensimmäisenä iltana näkyvyys oli hyvä ja käyttämällä tarkennuksen apuna Bahtinov-maskia, onnistuin saamaan näkyviin myös Galileon kuut Jupiterin ympäriltä.
Venus ja Jupiter, jälkimmäinen Galileon kuiden ympäröimänä. Canon EOS 600D, ISO 1600, 225 mm, 1/10 s, f/5,6.
Planeetat olivat lähimmillään 2.3. aamupäivällä ja iltaan mennessä olivat suunnilleen samalla etäisyydellä kuin olivat olleet edellisenä iltana. Valitettavasti itse en enää onnistunut kuvaamaan, mutta ystävä tuli tässä apuun.
Jupiter ja Venus kuvattuna iltakahdeksalta 2.3.2023 Ylläksellä. Samsung Galaxy S21 FE. Planeettojen etäisyys on 40 kaariminuuttia. Kuva: Jyrki Alamäki.
Tässä viimeisessä kuvassa Venus onkin noussut Jupiterin yläpuolelle, sillä planeettojen kehänopeuksien erosta johtuen niiden keskinäinen sijainti ei pysy taivaalla paikallaan.
Miksi planeettojen etäisyys muuttuu
Oheisessa simulaatiossa on merkitty auringon, maan, Venuksen ja Jupiterin sijainnit toisiinsa nähden (ei ole mittakaavassa, erityisesti auringon suhteen). Maasta on piirretty punainen tähtäyslinja osoittamaan Venuksen ja Jupiterin keskinäiset paikat. Simulaatiossa nähdään, miten maasta katsottuna Venus ehtii kulkemaan samassa ajassa huomattavasti pitemmän matkan verrattuna Jupiteriin.
Simulaatio planeettojen liikkeestä 21.2 – 10.3.2023 välisenä aikana. Tehty Python-ohjelmalla käyttäen ReBound-aliohjelmaa, jolla saadaan haettua aurinkokunnan kappaleiden kiertoradat Nasan Horizon-tietokannasta.
Ilmaisella Stellarium-ohjelmalla voi tutkailla oman kotipaikan (tai minkä vain paikan) koordinaateilla tähtitaivaan tapahtumia ja sillä voi myös katsella kohteiden koordinaattijoukkoja eli efemeridejä haluttuina aikajaksoina.
Jupiterin ja Venuksen efemiridit iltaseitsemältä aikajaksolla 28.2 – 2.3.2023 katsottuna Lappeenrannasta.
Kuvasta nähdään, miten Venus kiipeää Jupiterin yläpuolelle oltuaan vain kaksi iltaa aiemmin selkeästi sen alapuolella. Stellariumilla voi myös kätevästi mitata planeettojen väliset etäisyydet, jotka on merkitty havaintoihin.
Ainakin vanhempien tähtiharrastajien tuntema ja arvostettu tähtikuvaaja Akira Fujii kuoli 81-joulukuussa 2022. Hän valokuvasi lähes yksinomaan perinteiselle ja suuriformaattiselle värifilmille. Fujiin laaja-alaiset tähtikuvat ovat olleet hänen tunnusmerkkinsä lähes neljän vuosikymmenen ajan. Hän toimi myös Sky & Telescopen avustavana valokuvaajana vuodesta 1991.
Akira Fujii tunnetaan ”harrastepiireissä” monipuolisena tähtiharrastajana. Akira syntyi vuonna 1941 ja valmistui graafiseksi muotoilijaksi 1961. Työuransa hän aloitti kustantajana, taittotaiteilijana sekä kirjojen ja aikakauslehtien kirjoittajana. Yksi hänen julkaisunsa oli suosittu neljännesvuosittain ilmestyvä Hoshi No Techou -lehti ”tähtien käsikirja” sekä kuuden lastenkirjan sarja tähdistä, joka osoittautui erittäin suosituiksi. Toinen suuri julkaisu oli 12 kovakantisen kirjan sarja, joka ilmestyi kuukausittain vuonna 1994. Se innosti yötaivaan katseluun ja opetti tähtitiedettä lapsille sekä aikuisille. Näitä julkaisuja yhdistävä olentona tai niiden logona on sydäntä lämmittävä pandamainen koiranpentu nimeltä Chiro (kosmos). Tosielämässä Chiro oli ollut Fujiin rakas koirakumppani monta vuotta karkottaen kerran jopa karhun Akiran observatoriosta. Chiron patsas on edelleen vahdissa Chiro-observatorion aulassa ja Chiro-logo on kuvassakin Akiran Newtonin kyljessä.
Vuosina 1974 – 1984 Fujii isännöi ”Invitation to Starlit Skies” -tähtijuhliaan Azuma-vuorella. Tämä tapahtuma keräsi usein 2 000 osallistujaa, joista monet toivat mukanaan omatekoisia kaukoputkia. Tapahtuma inspiroi nuorempaa nousevaa tähtikuvaajaa Shigemi Numazawaa luomaan Japaniin nykypäivän vuotuiset suuret Tainai Star Party-tapahtuman. 1990-luvun puolivälissä Fujii rakensi Chiron eteläisen observatorionsa Perthin ulkopuolelle Länsi-Australiaan, ja sai siten kuvatuksi myös eteläisen taivaanpallon kohteita. Kun Halleyn pyrstötähti palasi vuonna 1986, Fujii kiersi Japania mukana perävaunussaan 24 tuuman peilikaukoputki, jolla hän tarjosi suurelle yleisölle näkymiä komeetasta ja muista tähtikohteista. Hän esiintyi myös usein NHK-TV-lähetyksissä edistäen tähtiharrastusta.
Fujii vietti suuren osan ajastaan Shirakawassa. Sinne hän rakensi Chiro-observatorionsa, josta tuli pian kokoontumispaikka kymmenille tähtien, optiikan, mekaanisten laitteiden sekä tietokoneiden harrastajille. Observatoriossa oli laadukkaat omatekoiset havaintovälineet: 12″ – 33” tuumaisia peilikaukoputkia ja monenlaisia komeetta- ja meteorikameroita periaatteella ”pidetään hauskaa kaikessa mitä teemme.”
Fujiita voi pitää viimeisenä filmille kuvanneena tähtivalokuvaajana, kuten meillä lintukuvauksessa Hannu Hautalaa. Akiira pystyi ottamaan filmeistä kaiken irti, ja kuvat kestävät nykykatselua sekä vertailu digikuviin. Hänellä on laaja kuvakokoelma erityisesti tähdistöistä, planeetoista tähtien seassa, viirukuvista, pimennyskuvista sekä komeetoista. Kuvia on helpointa katsoa David Malinin sivustolla osoitteessa https://www.davidmalin.com/.
Akira Fujii on syvästi nöyrä mies, joka houkutteli monia tähtiharrastukseen omistautumalla opettamaan tähtitaivasta ja -harrastusta nuorille. Vuonna 1993 Kansainvälinen tähtitieteellinen liitto IAU nimesi pikkuplaneetan 3872 Akirafujiiksi. Hieno kunnianosoitus hienolle miehelle.
Kategoriat:Historiaa|Kommentit pois päältä artikkelissa Muisteloissa nyt tähtikuvaaja Akira Fujii
Visuaalisen tähtiharrastuksen yksi erikoisalue hyytyi elokuussa, kun Covid vei mennessään Don Machholzin. Hän oli ja on yksi maailman parhaista ja eniten pyrstötähtiä visuaalisesti löytäneistä tähtiharrastajista.
Machholz syntyi 1952 Portsmouthissa ja alkoi harrastaa tähtiä jo 8 vuoden iässä. Työkaluna hänellä oli alussa ”perinteisesti” 1950-luvun 50 mm:n refraktori ja sittemmin pääosin itse rakennetut peilikaukoputket.
1975 hän käynnisti oman komeettojen pyydystysprojektinsa. Ensimmäinen löytö 1987 vei ”vain ” 1700 tuntia ja seuraava taas1724 tuntia. Kaikkiaan Machholz käytti löytämiensä ja hänen nimeään kantavien 12 komeettojensa etsintään vuosina 1978 -2018 noin 9000 tuntia! Hänen havaintopaikkansa oli aluksi Kaliforniassa, mutta myöhemmin pääosin Arizonassa sijaitseva aavikko-ranch, jolla hän asui vaimonsa kanssa.
Komeettojen etsimiseen hän käytti perinteistä visuaalista menetelmää, jossa taivasta pyyhitään usein aamuhämärissä systemaattisesti ”käsityönä” laajakulmaokulaarisella valovoimaisella kaukoputkella. Don käytti kotitekoista 10 tuumaan peilikaukoputkea ja osin kotitekoista 29 x 130 kiikarikaukoputkea. Jotkut löydöt hän teki omistamallaan 32 vuotta vanhalla 8-tuumaisella Criterion peilikaukoputkella.
Machholz oli komeettojen etsijänä luonnollisesti myös kokenut deep-sky-havaitsija osallistuen moniin Messier-maratoneihin. Machholz kirjoitti kirjat The Observing Guide to the Messier Marthon: A Handbook and Atlas, Decade of Comets: A tudy of 33 Comets Discovered by Amateur Astronomers ja kirjan An Observer’s Guide to to Comet Hale-Bobb. Lisäksi hän kirjoitti aiheesta useista artikkeleita sekä kolumneja.
Machholz jäänee viimeiseksi visuaaliharrastajaksi, joka on löytänyt näin paljon komeettoja. Vielä 1970-luvulla harrastajat löysivät visuaalisesti 6-8 komeettaa vuodessa, mutta eivät enää. Syy on yksinkertainen. Näitä visualaisesti komeettoja etsiviä ”okulaari-äijiä” ei enää juurikaan ole. Nykyään komeetat löydetään pääosin ammattimaisesti automaattiteleskoopeilla.
Don löysi 12 komeettaa noin 40 vuoden aikana ja hän käytti tähän etsintään noin 9000 tuntia. Karkeasta arvioituna hän siis käytti noin 5 tuntia joka viikko 40 vuotta okulaarin ääressä. Kun huomioi, että joka viikolla tai joka yönä ei voinut varmastikaan havaita, on tuntimäärä järkyttävän suuri. Lisäksi komeettoja etsitään pääosin aamu- ja iltahämärissä, mikä tekee etsinnästä haastavaa. Respect to Don.
Kategoriat:Historiaa|Kommentit pois päältä artikkelissa Komeetanpyydystäjä Don Machholz 1952-2022
Avaruusteleskoopin kuvien käyttämiseksi esitetään tässä kaksi tapaa: joko samantien käyt värittämään valmiita pohjia tai haastavammin haet kalibroidut raakakuvat Nasan palvelimelta ja käsittelet ne Pixinsight-ohjelmalla.
1. Väritä valmiit kuvapohjat mieleiseksesi
Puolentoista miljoonan kilometrin päässä oleva teleskooppi kuvaa NIRCAM kamerallaan vain infrapuna-alueella, joka ei ihmissilmälle erotu. Kamera yleensä käyttää kuutta eri infrapunasuodinta aallonpituuksien alueilla 900 nm – 4700 nm. Itse kamera on mustavalkoinen ja suodin päästää kullakin aallonpituudella vain kapean kaistan läpi valoa. Siksi esitettävät kuvat jaetaan Hubble-teleskoopin tapaan näkyvän spektrin aallonpituuksien mukaisiksi, jolloin ne ovat meille helpommin näkyviä.
Eli lyhyimmän aallonpituuden suotimen läpi otetut kuvat värittyvät pääosin sinertäviksi, keskemmällä vihertäviksi ja pisimmillä punertaviksi. Tämä on hyvä periaate kolmella eri suotimella, mutta parhaimmillaan NIRCAMilla on ollut kohteita kuudella suotimella. Tällöin voi joko yhdistää aina kaksi suodinta yhdeksi tai sitten valita värejä päävärien yhdistelmistä. Tässä oikeastaan on mielikuvitus rajana.
Ja nopeasti pääsetkin värittämään (joskin hieman rajatulla tarkkuudella) alla linkitettyjen sivujen kautta. Siinä on käytetty kolmessa eri syvän taivaan kohteessa kolmea mustavalkoista suodinkuvaa, jotka on merkitty siniseksi, vihreäksi ja punaiseksi. Käytössäsi on säätimet kullekin kuvalle värin, kylläisyyden ja kirkkauden arvoilla. Väritysvaihtoehtoja tulee siis paljon! Ohessa esimerkiksi kuusi erilaista lopputulosta eteläiselle rengassumulle.
Eteläinen rengassumu erilaisilla väritysmuuttujilla.
Voit harjoittaa omia taitojasi kolmella Webb-teleskoopin ottamalle kuvasarjalle. Ei muuta kuin kokeilemaan.
2. Hae Webb-teleskoopin raakakuvat ja käsittele ne Pixinsightilla
Voit halutessasi itse ladata Webb-teleskoopin raakakuvat ja muokata niitä kuvankäsittelyn avulla omien tähtivalokuvien tuottamiseksi.
2.1 Raakakuvien hankinta Nasalta
NASA on asettanut James Webbin avaruusteleskoopin (JWST) tiedot ladattavaksi, jotta kuka tahansa voi käsitellä niitä itse. Kuvat ovat saatavilla MAST-portaalissa, joka on Barbara Mikulskin, eläkkeellä olevan yhdysvaltalaisen senaattorin ja vankkumattoman avaruustutkimuksen kannattajan mukaan nimetty arkisto.
Haetaan kokeeksi Eteläisen rengassumun kuvia portaalista. Napsauttamalla edellä linkitetyn sivun yläreunassa olevaa Tarkennettua hakua (Advanced search) avautuu uusi valintaikkuna, Mast Advanced Search.
Kirjoita oikealla olevaan ’Mission’-kenttään JWST
Kirjoita ’Instrument’-kenttään Nircam
Kirjoita ’Object Name or Position’-kenttään NGC3132
Sivun yläosassa pitäisi nyt olla tiedostojen määrä 6. Paina lopuksi yläreunasta ’Search’
Mast-portaalin ensivalinnat
Sinulle avautuu kuuden tiedoston välilehti (Mast: NGC3132) eri suodintuloksista. Kuitenkin tällä kertaa valitaan kolme suodinta, sinistä väriä varten f090w, vihreää varten f212n ja punaista varten f44w (listassa ensimmäinen f444w, toinen on oikeastaan f444w – f470n, lisätiedot ovat kolmen pisteen ikonin takana). Kun olet nämä valinnut, tiedot voit siirtää latauskoriin klikkaamalla välilehden yläriviltä korin näköisestä ikonia (Add data …)
Kolmen suodintiedoston valinta
Tiedoston latausikkuna (Download Manager) avautuu ja siihen tulee hetken kuluttua valitsemasi suotimet. Vielä kannattaa vähentää tiedostoja ja valita vain i2d.fits-päättyvät tiedostot lataamisajan optimoimiseksi. Tiedostot vievät paljon tilaa, pelkästään nämä kolme ovat yli yhden gitatavun suuruiset ja lataamiseen kannattaa varata aikaa. Aloita lataus oikean yläreunan ’Download’-painikkeesta.
Portaalilta valittavat fits-tiedostot valittuina.
FITS on lyhenne sanoista Flexible Image Transport System ja nimensä mukaisesti on on tähtitieteessä yleisesti käytetty erittäin joustava tiedostomuoto.
2.2 Kuvien käsittely Pixinsight-ohjelmalla
Kun tiedostot ovat vihdoin tietokoneella, ne ovat MAST-alkuisessa kansiossa, ja siellä JWST alikansiossa kunkin suotimen omassa kansiossaan. Näistä kansiosta tarvitaan vain i2d.fits-tiedostot, joten voit poistaa muut tiedostot.
Ladatuista tiedostoista valitaan kullekin suotimelle vain i2d.fits loppuiset tiedostot.
Espanjalaisen Pleiades Astrophoton PixInsight on tähtitaivaan kuvien käsittelyyn kehitetty ohjelma. Se sisältää hyvin monipuoliset ja tehokkaat työkalut, mutta kieltämättä vaatii myös paljon asiaan tutustumista. Ohjelman suoraviivaisen rakenteen vuoksi käyttäjät voivat itse tehdä ohjelman prosessien ja työkalujen avulla kehittyneitä komentosarjoja.
Sellaisesta vastaa myös Jarmo Ruuthin AutoIntegrate-skripti, jota käyttämällä saamme kuvamme yllättävän helposti esille.
Tallentamasi kolme tiedostoa ovat vielä kokoomatiedostoja sisältäen myös ’turhia’ tiedostoja. Sen vuoksi kannattaa avata kukin tiedosto vuorollaan Pixinsightissa ja poistaa ohjelmasta kaikki muut, paitsi tiedoston, jonka nimen keskellä on SCI-koodi. Poisto tapahtuu yksinkertaisesti klikkaamalla x-kirjainta kunkin tiedoston vasemmasta yläkulmasta. Poistettavat tiedostot ovat kalibroinnissa käytettyjä lisäinformaatiota, jota kuvankäsittelyssä ei välttämättä tarvita.
Tallenna tämän jälkeen jäljelle jäänyt SCI-tiedosto oletusasetuksin FITS-tiedostoksi uuteen kansioon. Nimeä voit halutessasi lyhentää. Tee samoin kahden muunkin koontitiedoston kanssa ja tallenna niiden SCI-tiedostot samaan kansioon.
AutoIntegrate-skriptin saat haettua Jarmon sivustolta. Siellä on selkeät ohjeen skriptin asennukseen ja häneltä saa myös nopeasti apua mahdollisissa ongelmissa. Avataan seuraavaksi skripti (Script-valikko) ja valitaan sen oikeasta yläreunasta tiedostojen käsinlataus (Add manually). Tämän jälkeen lataa vuorollaan tiedostot punainen (R, f444w), vihreä (G, f212n) ja sininen (B, f090w). Älä välitä, vaikka ohjelma välillä herjaa puuttuvista tiedostoista, se vain varmistaa, että kaikki värit tulevat ladatuiksi.
Koska JWST:n kuvat ovat huippulaatua ja valmiiksi kalibroitua, kuvien käsittelyssä pärjätään AutoIntegrate-scriptin oletusasetuksilla jo pitkälle.
Eli tämän jälkeen klikataan vain alareunassa ’Run’-laatikkoa ja jäädään odottamaan lopputulosta. Ohjelman ajo kestää noin viisi minuuttia tietokoneesta riippuen ja tuloksena saadaan kuva, josta sitten voi kuvankäsittelyllä jatkaa. Itse yleensä tallennan tämän tif-kuvaksi (16 bittinen), jonka edelleen avaan Photoshopissa viimeistelyä varten.
AutoIntegrate-skriptin kuva Eteläisestä rengassumusta.
Pixinsight-ohjelma on melko hinnakas, 250 $ + ALV. Sitä harkitseva voi tutustua ilmaiseksi ohjelman täysveriseen versioon 45 päivän koeajan avulla. Sen kautta itsekin päädyin ohjelman käyttäjäksi.
Näitä haettuja kuvia voi toki käsitellä muillakin kuvankäsittelyyn erikoistuneilla ohjelmilla, kunhan Nasalta haetut kuvat on saatu muunnettua samankokoisiksi, kohdistettua ja venytettyä lineaarisesta epälineaariseksi. Tähtiharrastajien YouTube-kanava TAIC ja Eric Coles esittävät videolla, miten tällaiset kuvat saadaan 10 minuutissa valmiiksi Photoshopissa.
Meillä oli onni saada puolentoista vuoden sisään toinen osittainen auringonpimennys. Tosin säätiedot eivät olleet lupaavia, mutta havahduin kohta puolenpäivän aikaan auringonpaisteeseen ja taivas oli tosiaan melkein pilvetön.
Singahdin nopeasti kotikadullamme sopivaan kohtaan ja aloitin pimennyksen kuvaamisen. Kuu oli jo napannut pienen palasen auringosta puoli yhdeltä, mutta nopeasti olin valmiina ja tällä kertaa käytin järjestelmäkameraani Canon EOS 600D tallentamaan pimennystä noin parin minuutin välein.
Ensimmäinen kuva kello 12:34
Suotimena käytin Ursalta tilattua Baader 5.0 aurinkosuodinta, jolle olin aiemmin tehnyt 3D-tulostimella 250 mm:n laajakulmaputkelle asennettavan kotelon.
Kuvauslaitteistona Canon EOS 600D, 55-250 mm zoom ja aurinkosuodin (kuvauskiirettä korostaa suotimen vino asento)
Olin asentanut kameran muistikortille Magic Lantern-ohjelman, jolla automatisoin kuvaamista kahden minuutin välein. Maan kiertoliikkeen takia aurinko ehti tuon kahden minuutin aikana siirtyä näytön keskellä olevan tarkennusruudun verran, joten kuvausautomaatiosta huolimatta kameraa piti jatkuvasti siirrellä. Kuvauksen käsisäädön arvot olivat f/11, ISO 100 ja 1/40 s.
Kuvaaminen raikkaassa ja kirpakkaassa syysilmassa sujui ihan mukavasti, tosin pari kertaa jouduin puiden takia siirtymään parempaan kohtaan. Pimennyksen loppupuolella puoli kolmen maissa ne luvatut pilvet sitten tulivat. Onneksi niissä oli vielä ohuutta sen verran, että sain auringon näkymään kennon herkkyyttä ISO-arvoa nostamalla. Seuraavassa kuvassa on kaksi samaan aikaan otettua kuvaa taivaasta ja kameran näytöltä.
Auringon muodon saa hyvin näkyviin ohuen pilvipeiton läpi. Nuolen osoittamassa paikassa on heijastus auringosta. Kuvat on otettu puhelimen kameralla.
Otin myös vähän ennen pimennyksen maksimikohtaa kameralla puolen minuutin videon, josta PlanetarySystemStacker-ohjelma pinosi 288 parasta ruutua. Pinottu kuva on yksittäiskuvaa selkeästi tarkempi ja sieltä löytyy myös aurinkopilkkujen aktiivialueet AR3126, AR3130 ja AR3131. Myös kuun kamaran rosoisuus näkyy selvästi pimennyksen pinnassa.
Auringonpimennys kello 13:12, aktiivialueet AR3126 pimennyksen reunalla lähellä kello kahta, AR 3130 kello neljän paikkeilla ja AR3131 kello yhdeksässä.
Kamerassa oli pimennyksen loppuessa 69 kuvaa, joista tehty animaatio näyttää suurimman osan pimennyksen kulusta. Latasin kuvat Photoshopissa pinoon, siirsin auringot kuva kuvalta tarkasti päällekkäin ja aikajana-toiminnolla tein oheisen ruutuanimaation. Siinä kuun pyöreyden hahmottaa mukavasti pimennyksen edetessä.
Osittainen auringonpimennys 25.10.2022 kello 12:34 – 14:44. Loppupuolella pilvet välillä häiritsivät, mutta pimennyksen kulku tuli esille silloinkin.
Lokakuun kokouksessa päästiin Kuutinkulmassa tutustumaan yhdistykselle lahjoituksena saatuun Newton-tyyppiseen peilikaukoputkeen, joka päällisin puolin näytti hyväkuntoiselta. Ainoastaan pääpeilin kollimaatio näytti kaipaavan hieman korjausta. Tästä ei meikäläisellä ole ollut käytännön kokemusta, mutta innostuin ottamaan haasteen vastaan. Kokouksessa sain jo hyviä neuvoja ja tässä yritän välittää kokemukseni kaukoputken huoltamisen kiemuroista.
Bresser on hieman tuntemattomampi kaukoputkien valmistaja. Yritys on toiminut 65 vuotta länsi-saksalaisessa Rheden pikkukaupungissa. Kaukoputken pääpeili on 114 mm ja sen polttoväli on 500 mm, joten sen f/D-suhde on 4,4. Varustelaukussa oli muun muassa kolme okulaaria (4, 9 ja 25 mm) ja ekvatoriaalinen kolmijalka. Kaukoputken ohjaamista auttamassa oli laserilla varustettu aputähtäin. Lisäksi mukana oli alkuperäinen käyttöohje.
Kaukoputken tarkistus
Kollegoiden ja netin ohjeiden mukaisesti aloitin teleskoopin käyttööottoprojektin. Kaukoputken ja kolmijalan yhdistäminen onnistui ohjeiden avulla nopeasti. Mutta hyvin nopeasti huomasin, että pääpeilin kollimaatio ei ollutkaan niin nopeasti tehty. Kollimaatioruuvien lukitusruuvit loistivat poissaolollaan eivätkä säätöruuvit toimineet odotetulla tavalla. Asialle löytyikin selitys, kun katsoin sopivassa valossa kaukoputken sisään.
Vasemmassa kuvassa pääpeilin takaosa, johon on merkitty puuttuvien lukitusruuvien kierrereiät ja oikeassa kuvassa katsotaan sisälle putken toisesta päästä. Ylhäällä on ympäröity peilissä hohtava kämmenen jälki ja alhaalla näkyy alareunaan eksynyt jousi.
Ensiksi huomasin ison kämmenen jäljen ja sitten näin ilmeisen väärässä paikassa lojuvan irrallisen jousen. Samalla oivalsin, että kalustelaukussa olleet kolme ruuvia ja kaksi jousta olivatkin erittäin tärkeitä. Hyvä, että olivat tallessa. Emmin hieman jättäisinkö projektin tähän, mutta kollegat kehottivat vain etenemään pääpeilin irroittamisella (!).
Pääpeilin purkaminen
Niinpä sitten lähdin tutkimusmatkalle, miten pääpeili irroitettaisiin ja siihen netistä löytyikin auttavia videoita. Eikä se lopulta kovin hankalaa ollut, kolme sivuruuvia auki ja varovaista vääntöä; ja niin peili oli käsissä. Tuo edellä mainittu kämmenen jälki kannusti käyttämään suojahanskoja.
Pääpeilin osat purettuna putken yläpuolella. Peili on kiinnitetty alustaansa kolmen kumisen tukikiinnikkeen avulla. Kiekon pohjassa on kolme pulttia, jotka tulevat kiinnityskiekon (yllä keskellä) läpi ja joihin isokantaiset kollimaatioruuvit kierretään. Jousien ja kollimaatioruuvien avulla saadaan peili säädettyä oikeaan asentoon ja pienemmät lukitusruuvit pitävät säädön voimassa. Pikkuisessa kupissa on peilin putkeen kiinnittävät sivuruuvit ja putkessa oikealla näkyvä pieni aukko osoittaa yhden ruuvin paikan
Tässä vaiheessa olin jo saanut käsityksen peilin puhdistamisesta, mutta päätin edetä varoen ja poistin kämmenen jäljen isopropyylin ja tislatun veden seoksella.
Asensin pääpeilin paikalleen ja päällisin puolin tarkisteltuna peilien ja okulaarin keskilinjat olivat aika hyvässä linjassa. Ennen kollimaatioprosessiin syventymistä testasin näkymää naapurin kuusesta kaikilla kolmella okulaarilla puhelimen kameralla. Puhelimessa on 1x ja 2x optiset suurennokset. Puhelinsovittimen käyttö kaipaa vielä hiomista, mutta teleskoopilla sentään sain kuvia aikaiseksi. Myös huomasin, että lasertähtäimen avulla tällaiset kohteet löytyivät helposti. Pimeässä ja pieniä kohteita etsiessä tilanne voi olla haastavampi.
Puhelimen kamerakuvia eri okulaareilla ja kameran optisilla suurennoksilla. Vasemmalla annetut suurennusarvot on kerrottava kahdella oikean reunan kuvissa.
Päätin kuitenkin syventyä hieman tarkemmin kollimointiin. Kun pääpeilin rakenne oli nyt kunnossa, oli apupeilin vuoro. Siinä sitten tulikin tenkkapoo, koska yleensä apupeilissä on keskellä peilin kiinnitysruuvi ja sen ympärillä kolme kollimaatioruuvia. Ja kuten kuvasta näkyy, tässä oli vielä välissä kolme lisäruuvia.
Apupeilin seitsemän ruuvia. Keskellä apupeilin kiinnitysruuvi ja laitimmaisina kolme kollimaation säätöruuvia.
Tarkemmin katsomalla huomasin, että apupeilin ja kolmijalkaisen ”hämähäkin” välissä oli pienempi lisätuki ja ehkäpä ruuvit olivat tätä varten. Kun keskiruuvi tuntui olevan tosi tiukassa, eikä netistä löytynyt apua asiaan, päätin jättää apupeilin sikseen. Saavat taitavammat sen kanssa jatkaa myöhemmin.
Purin vielä kertaalleen pääpeilin ottaakseni sen osista kuvat, koska nyt olin saanut vinkin kertoa täällä blogissa asiasta. Eikä peili ollut päivääkään ollut taas paikallaan, kun päätin sittenkin puhdistaa sen. Eli kumihanskat taas käteen, peili pois putkesta ja irti alustoistaan, lavuaarin kädenlämpöiseen veteen hieman fairya, hetken odotus, sitten pyyhkiminen veden alla pumpulityynyillä (yksi pyyhkäisy per tyynyn pinta), hienolla suihkulla huuhtelu. Veden vaihtaminen ja prosessi uusiksi. Lopuksi huuhtelu tislatulla vedellä ja talouspaperin kulmalla muutaman pisaran poisto. Ja kyllä tuli puhdasta. Tyytyväisenä kasasin peilin takaisin putken päähän.
Kollimointia varten sain Novan laserkollimaattorin, joka asennetaan okulaarin tilalle ja siitä lähtee säde apupeilin kautta pääpeiliin. Kun katsotaan putken päästä, voi sädepisteen säätöruuvien kanssa tuoda peilin keskelle. Samalla säde myös kimpoaa peilistä takaisin ja kollimaattorissa on vinossa oleva maalitaulu, jossa sädettä siirretään keskelle pääpeilin säätöruuveilla. Kun säätö on valmis, lukitusruuveilla varmistetaan, ettei peilin asema muutu.
Laserkollimaattori
Laserkollimaattoria hakiessani tuli puheeksi, että pääpeilissä ei ole keskustaa merkitty, jolloin tarkka säätö ei ole mahdollista. Muinosen Martti kehoitti siihen jonkinlaisen merkin kiinnittämään. Kaukoputkea käyttäessä keskustan alue jää apupeilin pimentoon, joten siihen voi rauhassa merkinnän laittaa.
Mietin sitten, miten pyöreän peiliin saisi keskustan määriteltyä ja siihen merkinnän tehtyä niin, että se pysyy puhtaana. Vaihtoehtoja on useita, ja ensimmäiseksi tein kolme peilin säteen pituista luiskaa, jotka 120 asteen kulmassa kohtasivat peilin keskellä. Keskelle pieni merkintä ja siihen keskelle pieni, neliömäinen tarra. Kun otin peilistä kuvan ja mittasin kolmiomittauksella tuloksen, huomasin käden sen verran vapisseen, että keskipiste osui tarran reunaan. Se ei kuitenkaan itse kollimaatiota haitannut, joka sujuikin minuuteissa. Tyytyväisenä asensin peilin takaisin.
Vasemmalla apupeilin kautta tuleva säde osuu suunnilleen pääpeilin (reunapisteviiva) keskelle. Keskellä pääpeilin säde kollimaattorissa on hieman pielessä ja oikealla säde upotettuna maalitaulun keskireikään
Ja tietysti Youtube tämän jälkeen näytti videon, missä keskipisteen saa siististi paikalleen. Siinä makustelin asiaa ja päätin yrittää itsekin. Peili piti tietysti purkaa esiin, tarra poistaa asetonilla ja jäljet pestä edellä mainitulla tavalla. Keskipisteeksi laitoin pienen, läpinäkyvän puolipallon. Paikalleen asennettuna se antoikin oivan tuloksen apupeilin säädössä, mutta pääpeiliä säätäessä tajusin puolipallon toimivan oivallisena säteen hajottajana. Voi, voi, taas kerran pääpeili on otettava esiin …
Tällä kertaa tein pienemmän tarran ja siihen kaksoisympyrän keskipistettä määrittelemään. Kaikki meni muuten hyvin, mutta ei se käsi pysynyt vakaana ja viime hetkellä tarra lipesi hieman sivuun. Mutta nyt saatiin toistaiseksi paras tulos ja totesin kollimoinnin päättyneeksi.
Vasemmalla ensimmäinen tarra, keskellä käyttökelvoton puolipallo ja oikealla lopullinen tarra. Tarroissa olevat mustat pisteet osoittavat keskipisteen paikan.
Sadonkorjuukuuta lähdin sunnuntai-iltana kaukoputkella metsästämään. Kaukoputki jalustoineen liikkuu sylissä mukavasti lyhyitä matkoja, kuten nyt kotoa pihalle. Ohjekirjan neuvoilla tarkistin jalustan tasapainon ja putken suunnan pohjoiseen pitämällä puhelinta jalustalla ja käyttämällä vesivaaka- ja kompassiappeja. Meni todella nykyaikaisen kätevästi ja varustelaatikossa ollut pieni kompassi sai olla rauhassa. Sitten rektakensio- ja deklinaatioakseleiden säätöpyöriä kierrättämällä lähdin etsimään kuuta. Aputähtäin tälläkin kertaa avusti mukavasti ja minuutissa kuu oli okulaarin kentässä. Vaikka kuu oli vielä sangen alhaalla, sain kaikilla kolmella okulaarilla kirkasta kuvaa. Tosin molemmissa pienemmissä okulaareissa oli hyvin pienet linssit, joten katsominen oli hieman hankalaa.
Isoimmalla, 25 mm:n okulaarilla kuu mahtui oikein hyvin kuvaan ja se pysyi siinä jonkin aikaa. Keskimmäisellä, 9 mm:n okulaarilla kuu täytti mukavasti kuva-alan, mutta siinä piti aika nopeasti säätää kaukoputkea kuun häipyessä pois näkyvistä. Ekvatoriaalisen jalustan etu on siinä, että rektakensio-akselin siirto riittää, sillä deklinaatioakseli säätyy automaattisesti mukana (edellyttäen jalustan asemoinnin menneen oikein). Pienimmällä, 4 mm:n okulaarilla tuli välillä jopa kiire, sillä kuusta näkyi vain osa. Ja seilaaminen kuun pinnalla vaati molempien akseleiden säätämistä.
Olin nyt ehtinyt myös harjoitella puhelimen sovittimen kanssa ja onnistuin kaikilla kolmella okulaarilla saamaan kuvat. Jo puhelimen näytössä huomasin, että kirkkautta ei saanut toistettua samalla lailla enkä odottanut kovin paljoa kuvien laatutasosta. Niinpä olinkin yllättynyt, että ne olivat sentään ihan siedettävän näköiset.
Sadonkorjuukuu Bresser Pluto 114/500 eri okulaareilla. Kuu muokattu kuvaan samankokoiseksi.
Novan 102 mm:n peiliputkella järjestelmäkameran pystyi T2-rengasliittimellä asentamaan polttotasoon niin, että tarkennus toimi. Plutossa okulaaripesää ei pysty samalla tavalla irroittamaan ja jos kameran pystyisikin siihen asentamaan, jää sen kuvasensori niin kauas ettei tarkennus enää onnistu. Toinen vaihtoehto olisi tuoda pääpeiliä lähemmäs, mutta se vaatii lisäosien tekoa peilin kiinnitykseen.
Minusta tämä kaukoputki soveltuu oikein hyvin jäsenillemme harrastuksen alkuvaiheeseen, kun kiikareiden lisäksi haluaa nähdä enemmän. Kaukoputki siirtyy helposti paikasta toiseen ja sen käyttöönotto on joutuisaa. Lisäksi halutessaan saa puhelinkameralla pienellä harjoituksella ihan mukavia kuvia, tosin tähän voisi hankkia mukaan puhelinsovittimen. Vakavampaan harrastukseen on sitten hyvä edetä edistyneemmillä kaukoputkilla.
Etelä-Karjalan Novan kevätkauden viimeistä kerhoa vietettiin lauantaina 7.5. ulkoilmassa Skinnarilan yliopistokampuksen grillipaikalla. Sää oli sopivasti aurinkoinen, joskin tuulenpuuskat kertoivat lähestyvästä sadealueesta. Teimme kuitenkin aurinkohavaintoja yhdistyksen Coronado PST-aurinkokaukoputkella. Näkyvissä oli ainakin kaksi hienoa protuberanssia.
Nuotiopaikan tulessa grillattiin makkarat ja rennosti juteltiin muustakin kuin tähtiharrastuksesta, kuten aurinko- ja tuulivoimasta grillipaikan ympäristön inspiroimana. Paikalla oli 13 novalaista ja kaikki varmasti tyytyväisinä siitä, että voimme jälleen harrastaa tähtiä muutenkin kuin etäkokouksien välityksellä.
