Etelä-Karjalan Nova ry.

Vihdoinkin, oli ensireaktio, kun sain uuden valoilmiökirjan ensi kertaa käsiini. Aiemmat alan klassikot ovat kirjaimellisesti viime vuosisadalta ja niiden ilmestymisen jälkeen kehitystä on tapahtunut paljon. Tällä vuosikymmenellä on jo aiemmin saatu Ursan julkaisemana uusi kunnon halokirja ja nyt on yleisen ilmakehän ilmiöiden perusteoksen vuoro.

Toinen reaktio oli entistä suurempi myönteinen ihmetys kirjan laaja-alaisuudesta ja havaintoharrastuksen näkökulmasta. Kirjalla on yksi kirjoittaja Jari Luomanen, jolla on toki ollut käytössään asiantuntevaa taustavoimaa. Myös suurin osa kuvista on kirjoittajan. Kuvien kotimaisuus on erittäin hyvä asia, koska lukija näkee ilmiöiden yhteydessä tutun suomalaisen kaupunki- tai luontomaiseman ja ymmärtää että kuka tahansa voi näitä ilmiöitä nähdä, kunhan vaan tietää niistä etukäteen. Se on koko havaintoharrastuksen juju.

Kirjan sisältö eli erilaiset optiset valoilmiöt on jaettu niiden syntytavan mukaan, vaikka tietyn syntytavan sisällä itse ilmiöt näyttäytyvät hyvin eri tavoin. Tästä syystä esimerkiksi vihreä välähdys ja tähtien tuikkiminen käsitellään perätysten. Ahkera lukija saa palkintonsa mielenkiintoisen kokonaisuuden hahmottamisessa, toisaalta kirjan asenne on havaitsemaan kannustava ja kirjasta saa myös hyvät eväät yksittäisten ilmiöiden näkemiseen ja kuvaamiseen eli kirjaa voi lukea myös valikoiden.

Jotta lukija saadaan lopulta pois nojatuolistaan ulos luontoon, on kirjan loppuosassa vielä osio varsinaisesta havaintoharrastuksesta käytännössä. Vinkkejä annetaan niin havaintoihin valmistautumiseen, apuvälineisiin, tekniikkoihin ja havaintojen raportointiin harrastusyhteisöineen.

Uusi valoilmiökirja upeasti ja kunnianhimoisesti toteutettuna on myös hieno dokumentti ja osoitus siitä, mihin kaikkeen Ursan ilmakehäjaostojen puitteissa tapahtunut harrastuskulttuurin nousu ja kukoistus saikaan aikaan. Osa harrastajista tuli osallisiksi alan kansainvälistä tutkimusta ja tiedeyhteisöä. Osaa kirjassa kuvattuja ilmiöitä ei välttämättä vieläkään tunnettaisi ainakaan yhtä hyvin ilman suomalaista alan harrastusta. Siten kirja ei myöskään kainostele viedä lukijaansa pitkälle valoilmiöiden harvinaisempaakin maailmaan ja siitä irtoaakin vuosiksi harrastusta tukevaa tietoa ja käytännön havaintovinkkejä.

Jari Luomanen: Ilmakehän ilmiöt. Synty, havaitseminen ja valokuvaaminen. Ursa 2016.

Perinteisen koulukirjanäkemyksen mukaan 13 000 vuotta sitten jääkauden lämpenevä ilmasto kylmeni, mannerjäätikön sulaminen pysähtyi joksikin aikaa ja jäätiköiden reunoille muodostui isoja jään alla virranneiden sulamisvesien kuljettaman soran kerrostumia joita kutsutaan Salpausseliksi. Risto Isomäen Miten Salpausselät syntyivät – kirjan mukaan Salpausselät muodostuivatkin Fennoskandian päällä olleen mannerjäätikön sulaessa kaikkein kiivaammin. Ilmaston hetkellinen viileneminen olikin seuraus eikä syy. Kirjoittaja käykin perinteisen näkemyksen eli Golfvirran koillishaaran kimppuun heti kirjan alussa ja löytää siitä useita epäkohtia. Koska en ole geologi, en arvioi kirjaa sen paikkansapitävyydellä, mutta esittelen lyhyesti erittäin innostavan, johdonmukaisen ja selkeän teoksen joka toivottavasti avaa laajempaakin keskustelua.

Hetkellisen ilmaston viilenemisen kiivaimman sulamisvaiheen aikana Isomäki selittää jäätiköistä irronneiden jäävuorten armadoilla, jotka kasvattavat merialueiden (auringon säteilyn) heijastuvuutta. Kuutiokilometrin kokoinen jäävuori hajotessaan keskimäärin metrin paksuisiksi jäälohkareiksi peittää merialueen noin tuhat kertaa laajemmalla alueella. Jäähileiden yhteenlaskettu pinta-ala voi Isomäen mukaan olla jo satatuhatta kertaa alkuperäisen jäävuoren kokoinen.

Miksi sitten mannerjää jatkoi sulamistaan ilmaston viiletessä? Isomäki tarkastelee sulamisen omaehtoista dynamiikkaa usealta eri kannalta. Mannerjää ei ole kakku josta aika leikkaa siivuja, vaan se ”elää” ja liikkuu jäävirtoina ja ohenee menettäessään massaansa. Ilmaston viilenemisen merkitys vähenee jos jäämassan korkeus laskee. Jäätikön keveneminen on myös tarkoittanut voimakasta maan kohoamista ja erittäin voimakkaiden maanjäristysten aikakautta. Kohoava maa vaikuttaa jään virtaussuuntiin ja nopeuteen. Maanjäristykset ovat repineet ohenevia jäätiköitä entisestään ja varmistaneet vesimassojen virtauksia peruskallioon saakka. Suomessa on tuhansittain maanjäristyksiin viittaavia rotkoja ja muita teräväreunaisia kalliorepeämiä, joita vesi ja jää eivät ole juurikaan muotoilleet.

Isomäki kysyy, ovatko Päijänne, Näsijärvi ja Saaristomeren Kihti muinaisia jäävuonoja? Onko Päijänne Suomen suurin jäävuono, joka jatkuu Suomenlahteen saakka, mutta on Salpausselän eteläpuolella Vesijärven ja Lahden jälkeen kokonaan sedimenttien peitossa? Lisäksi kirjoittaja kysyy, jatkuuko sama jäävuono jälleen lyhyesti Porvoon ja Loviisan välisten vuonomaisen pitkien merenlahtien muodossa? Kirjassa yhdistetään mm. jäävuonot ja (nyt Grönlannissa nähtävät) jäätikköjärvet osaksi tarinaa. Jäätikköjärvien vesi valuu pitkinä jään sisäisinä putouksina peruskallioon saakka synnyttäen mm. hiidenkirnuja. Kirjoittaja ehdottaa että ensimmäinen Salpausselkä syntyy jäävuonojen mennessä tukkoon kiviröykkiöistä ja muista maa-aineksista. Päijännettä käytetään esimerkkinä myös tarkemmissa jäämassojen kulkureittien kuvauksessa – kirjailijalle tuttua seutua.

Sinänsä helppolukuisen ja kaikin puolin sujuvan kirjan kuvitukseen olisi pitänyt panostaa ja etenkin karttoja olisi pitänyt olla mukana. Kirjan päättelyketjujen perustuessa olemassa oleviin paikkoihin ja paikkakuntiin karttojen selailu lukemisen yhteydessä on aivan välttämätöntä, ellei satu olemaan todellinen kotimaan paikkakuntien ja seutujen tuntija. Itse pidin tabletin karttaohjelmaa kirjan vierellä ja kaivoin myös kirjahyllystä kolmekymmentä vuotta vanhan teoksen Suomi avaruudesta (Ursa 1984), jonka väärävärikuvien avulla pystyi mainiosti hahmottamaan mm. Näsijärven jäävuonon yhteyden rannikkoalueiden joihinkin vuonomaisiin muotoihin. Yksittäisen lukijan kannalta kirja on tavattoman innostava ihan pelkkään luonnossa liikkumiseen: tuttuja retkipolkuja ja sienimetsiä voi halutessaan nähdä uusin silmin. Myös kirjan aihe on tekijälleen pitkällisen luonnossa liikkumisen ja omakohtaisen pohdinnan tulosta. Siksi kirjassa ei ole lähdeviitteitä akateemisen tutkimuksen tai opinnäytteen tapaan.

Kirjan lopussa kirjoittaja ryhtyy Grönlannin ja Länsi-Antarktiksen sulamisen etenemisen myötä spekuloimaan tulevaisuuskuvilla, mm. ruoantuotannolla pahimpien maailmanlaajuisten skenaarioiden tapahtuessa. Tämä alkaa olla jo aika kaukana kirjan otsikosta. Toisaalta kuten kirjassa todetaan, Salpausselkien historian nykyistä perusteellisempi tutkimus voisi mm. tuottaa luotettavan mallin siitä, millä tavoin ja miten nopeasti mannerjäätikkö sulaa ja mitä kaikkea sen yhteydessä voi tapahtua. Se mitä Grönlannissa tapahtuu nyt, muistuttaa paljolti sitä mitä Suomessa tapahtui kauan sitten. Entä jos Grönlannissa tulee tapahtumaan myös sellaista, mitä tiedämme Suomessa tapahtuneen?

Risto Isomäki: Miten Salpausselät syntyivät (Into Kustannus 2015)

Lisätietoa http://www.intokustannus.fi/kirja/miten_salpausselat_ovat_syntyneet/

On erinomaisen ilahduttavaa, että yhä silloin tällöin ilmestyy pienkustantamoiden toimesta tähtitieteen historiaa ja kehitystä peilaavia teoksia, jotka ovat suomennoksia alkuperäisteoksista. Näiden kirjojen ilmestymistä ja sitä edeltävää työtä voi aina pitää kulttuuritekona suomalaisen lukijakunnan jäädessä määrällisesti kohtalaisen vaatimattomaksi. Näistä yhteyksistä ensimmäisenä mieleen tulee Jyrki Siukosen mainio ”Muissa maailmoissa. Maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoriaa” (Gaudeamus 2003). On kuitenkin harmi, että julkaisujen muodossa näitä teemoja lähestytään niin harvoin ja vähemmän ryppyotsaisesti kulttuurin ja taiteen kautta ajateltuna. Sopivaa ja mielenkiintoista lähdeaineistoa varmaankin riittäisi.

Louis-Auguste Blanqui (1805-1881) oli ranskalainen aktivisti, joka istui poliittisista syistä vankilassa kirjoittaessaan teoksen L’Eternité par les astres. Hänellä ei ollut siis käytössään mitään kirjastoa ja tuskin muutakaan lähdeaineistoa. Blanqui kirjoitti teoksen 1871 ja se julkaistiin Pariisissa seuraavana vuonna. Suomennoksessa on suomentaja Jan Blomstedtin “Humanistin jälkisanat” ja Rauno Lauhakankaan “Luonnontieteilijän jälkisanat”.

Blanquin aikaan uusinta uutta tähtitieteessä edustivat mm. Pierre-Simon de Laplace ja William Herschel, jotka kirjoittajan mielessä pyörivät. Blanqui itse oli siis tähtitieteen harrastaja, eräänlainen popularisoija, joka teki itse rohkeita johtopäätöksiä mm. komeetoista. Nehän olivat tuolloin vielä tieteen päivänpolttavia kysymyksiä.

Blanqui lähtee liikkeelle tähtien synnystä ja niiden välisistä etäisyyksistä päätyen pohtimaan kosmologian äärettömyyden kysymyksiä. Kirjaa lukiessa saa vastauksen siihen kysymykseen miksi tällainen pieni teos lähes 150 vuoden takaa on suomennettu ja julkaistu. Teksti on tavattoman kaunista ja rikasta, sekä johdonmukaista ja pohdiskelevaa. Sitä on nautinto lukea. Jos Blanqui eläisi nykyaikana, hän olisi arvatenkin laajasti käännetty popularisoija, joka suomennettunakin antaisi kovan haasteen meidän Valtaojien ja Enqvistien kaltaisille popularisoinnin kärkinimille.

Louis-Auguste Blanqui: Tähtien kautta ikuisuuteen. Suomentanut Jan Blomsted. ntamo 2014.

Lisätietoa www.ntamo.net