Helmi-maaliskuun vaihteeseen osui Jupiterin ja Venuksen konjunktio, jossa planeetat olivat maapallolta katsoen vain puolen kaariasteen etäisyydellä toisistaan. Mitta vastaa kuun ja auringon läpimittaa, joskin ilmiön seuraajien onneksi kumpikaan ei ollut siinä välissä pilaamassa näkymää.
Konjunktiossa planeetat asettuvat Maasta katsottuna samalle linjalle. Koska planeettojen kiertoradat ovat melkein samassa tasossa, konjunktioiden yhteydessä ne näyttävät olevan myös hyvin lähellä toisiaan.
Havainnot
Täällä Etelä-Karjalassa meillä oli mukavasti kirkasta taivasta hieman auringonlaskun jälkeen ja itse pääsin seuraamaan planeettojen lähestymistä kahtena konjunktiopäivää edeltävänä iltana.
Jupiter ja Venus kuvattuna iltaseitsemältä 28.2.2023 kotikadulta Lappeenrannassa. Planeettojen etäisyys on 1,5 kaariastetta. Canon EOS 600D, ISO 1250, 55 mm, 1 s, f/4.
Kuvassa Jupiter on vasemmalla ja Venus oikealla. Planeettojen erottamista toisistaan helpottaa selvä kirkkausero niiden ollessa lähellä toisiaan. Tähtitieteen käänteisellä magnitudiasteikolla Venuksen näennäinen magnitudi on melkein -4, kun Jupiterin on noin -2 eli Venus on selvästi kirkkaampi.
Jupiter ja Venus kuvattuna iltaseitsemältä 1.3.2023 naapurin katon päällä Lappeenrannassa. Planeettojen etäisyys on 42 kaariminuuttia. Canon EOS 600D, ISO 1600, 90 mm, 1 s, f/4,5.
Planeetat olivat paitsi lähempänä toisiaan, myös melkein samalla tasalla. Erityisesti maaliskuun ensimmäisenä iltana näkyvyys oli hyvä ja käyttämällä tarkennuksen apuna Bahtinov-maskia, onnistuin saamaan näkyviin myös Galileon kuut Jupiterin ympäriltä.
Venus ja Jupiter, jälkimmäinen Galileon kuiden ympäröimänä. Canon EOS 600D, ISO 1600, 225 mm, 1/10 s, f/5,6.
Planeetat olivat lähimmillään 2.3. aamupäivällä ja iltaan mennessä olivat suunnilleen samalla etäisyydellä kuin olivat olleet edellisenä iltana. Valitettavasti itse en enää onnistunut kuvaamaan, mutta ystävä tuli tässä apuun.
Jupiter ja Venus kuvattuna iltakahdeksalta 2.3.2023 Ylläksellä. Samsung Galaxy S21 FE. Planeettojen etäisyys on 40 kaariminuuttia. Kuva: Jyrki Alamäki.
Tässä viimeisessä kuvassa Venus onkin noussut Jupiterin yläpuolelle, sillä planeettojen kehänopeuksien erosta johtuen niiden keskinäinen sijainti ei pysy taivaalla paikallaan.
Miksi planeettojen etäisyys muuttuu
Oheisessa simulaatiossa on merkitty auringon, maan, Venuksen ja Jupiterin sijainnit toisiinsa nähden (ei ole mittakaavassa, erityisesti auringon suhteen). Maasta on piirretty punainen tähtäyslinja osoittamaan Venuksen ja Jupiterin keskinäiset paikat. Simulaatiossa nähdään, miten maasta katsottuna Venus ehtii kulkemaan samassa ajassa huomattavasti pitemmän matkan verrattuna Jupiteriin.
Simulaatio planeettojen liikkeestä 21.2 – 10.3.2023 välisenä aikana. Tehty Python-ohjelmalla käyttäen ReBound-aliohjelmaa, jolla saadaan haettua aurinkokunnan kappaleiden kiertoradat Nasan Horizon-tietokannasta.
Ilmaisella Stellarium-ohjelmalla voi tutkailla oman kotipaikan (tai minkä vain paikan) koordinaateilla tähtitaivaan tapahtumia ja sillä voi myös katsella kohteiden koordinaattijoukkoja eli efemeridejä haluttuina aikajaksoina.
Jupiterin ja Venuksen efemiridit iltaseitsemältä aikajaksolla 28.2 – 2.3.2023 katsottuna Lappeenrannasta.
Kuvasta nähdään, miten Venus kiipeää Jupiterin yläpuolelle oltuaan vain kaksi iltaa aiemmin selkeästi sen alapuolella. Stellariumilla voi myös kätevästi mitata planeettojen väliset etäisyydet, jotka on merkitty havaintoihin.
Ainakin vanhempien tähtiharrastajien tuntema ja arvostettu tähtikuvaaja Akira Fujii kuoli 81-joulukuussa 2022. Hän valokuvasi lähes yksinomaan perinteiselle ja suuriformaattiselle värifilmille. Fujiin laaja-alaiset tähtikuvat ovat olleet hänen tunnusmerkkinsä lähes neljän vuosikymmenen ajan. Hän toimi myös Sky & Telescopen avustavana valokuvaajana vuodesta 1991.
Akira Fujii tunnetaan ”harrastepiireissä” monipuolisena tähtiharrastajana. Akira syntyi vuonna 1941 ja valmistui graafiseksi muotoilijaksi 1961. Työuransa hän aloitti kustantajana, taittotaiteilijana sekä kirjojen ja aikakauslehtien kirjoittajana. Yksi hänen julkaisunsa oli suosittu neljännesvuosittain ilmestyvä Hoshi No Techou -lehti ”tähtien käsikirja” sekä kuuden lastenkirjan sarja tähdistä, joka osoittautui erittäin suosituiksi. Toinen suuri julkaisu oli 12 kovakantisen kirjan sarja, joka ilmestyi kuukausittain vuonna 1994. Se innosti yötaivaan katseluun ja opetti tähtitiedettä lapsille sekä aikuisille. Näitä julkaisuja yhdistävä olentona tai niiden logona on sydäntä lämmittävä pandamainen koiranpentu nimeltä Chiro (kosmos). Tosielämässä Chiro oli ollut Fujiin rakas koirakumppani monta vuotta karkottaen kerran jopa karhun Akiran observatoriosta. Chiron patsas on edelleen vahdissa Chiro-observatorion aulassa ja Chiro-logo on kuvassakin Akiran Newtonin kyljessä.
Vuosina 1974 – 1984 Fujii isännöi ”Invitation to Starlit Skies” -tähtijuhliaan Azuma-vuorella. Tämä tapahtuma keräsi usein 2 000 osallistujaa, joista monet toivat mukanaan omatekoisia kaukoputkia. Tapahtuma inspiroi nuorempaa nousevaa tähtikuvaajaa Shigemi Numazawaa luomaan Japaniin nykypäivän vuotuiset suuret Tainai Star Party-tapahtuman. 1990-luvun puolivälissä Fujii rakensi Chiron eteläisen observatorionsa Perthin ulkopuolelle Länsi-Australiaan, ja sai siten kuvatuksi myös eteläisen taivaanpallon kohteita. Kun Halleyn pyrstötähti palasi vuonna 1986, Fujii kiersi Japania mukana perävaunussaan 24 tuuman peilikaukoputki, jolla hän tarjosi suurelle yleisölle näkymiä komeetasta ja muista tähtikohteista. Hän esiintyi myös usein NHK-TV-lähetyksissä edistäen tähtiharrastusta.
Fujii vietti suuren osan ajastaan Shirakawassa. Sinne hän rakensi Chiro-observatorionsa, josta tuli pian kokoontumispaikka kymmenille tähtien, optiikan, mekaanisten laitteiden sekä tietokoneiden harrastajille. Observatoriossa oli laadukkaat omatekoiset havaintovälineet: 12″ – 33” tuumaisia peilikaukoputkia ja monenlaisia komeetta- ja meteorikameroita periaatteella ”pidetään hauskaa kaikessa mitä teemme.”
Fujiita voi pitää viimeisenä filmille kuvanneena tähtivalokuvaajana, kuten meillä lintukuvauksessa Hannu Hautalaa. Akiira pystyi ottamaan filmeistä kaiken irti, ja kuvat kestävät nykykatselua sekä vertailu digikuviin. Hänellä on laaja kuvakokoelma erityisesti tähdistöistä, planeetoista tähtien seassa, viirukuvista, pimennyskuvista sekä komeetoista. Kuvia on helpointa katsoa David Malinin sivustolla osoitteessa https://www.davidmalin.com/.
Akira Fujii on syvästi nöyrä mies, joka houkutteli monia tähtiharrastukseen omistautumalla opettamaan tähtitaivasta ja -harrastusta nuorille. Vuonna 1993 Kansainvälinen tähtitieteellinen liitto IAU nimesi pikkuplaneetan 3872 Akirafujiiksi. Hieno kunnianosoitus hienolle miehelle.
Kategoriat:Historiaa|Kommentit pois päältä artikkelissa Muisteloissa nyt tähtikuvaaja Akira Fujii
Visuaalisen tähtiharrastuksen yksi erikoisalue hyytyi elokuussa, kun Covid vei mennessään Don Machholzin. Hän oli ja on yksi maailman parhaista ja eniten pyrstötähtiä visuaalisesti löytäneistä tähtiharrastajista.
Machholz syntyi 1952 Portsmouthissa ja alkoi harrastaa tähtiä jo 8 vuoden iässä. Työkaluna hänellä oli alussa ”perinteisesti” 1950-luvun 50 mm:n refraktori ja sittemmin pääosin itse rakennetut peilikaukoputket.
1975 hän käynnisti oman komeettojen pyydystysprojektinsa. Ensimmäinen löytö 1987 vei ”vain ” 1700 tuntia ja seuraava taas1724 tuntia. Kaikkiaan Machholz käytti löytämiensä ja hänen nimeään kantavien 12 komeettojensa etsintään vuosina 1978 -2018 noin 9000 tuntia! Hänen havaintopaikkansa oli aluksi Kaliforniassa, mutta myöhemmin pääosin Arizonassa sijaitseva aavikko-ranch, jolla hän asui vaimonsa kanssa.
Komeettojen etsimiseen hän käytti perinteistä visuaalista menetelmää, jossa taivasta pyyhitään usein aamuhämärissä systemaattisesti ”käsityönä” laajakulmaokulaarisella valovoimaisella kaukoputkella. Don käytti kotitekoista 10 tuumaan peilikaukoputkea ja osin kotitekoista 29 x 130 kiikarikaukoputkea. Jotkut löydöt hän teki omistamallaan 32 vuotta vanhalla 8-tuumaisella Criterion peilikaukoputkella.
Machholz oli komeettojen etsijänä luonnollisesti myös kokenut deep-sky-havaitsija osallistuen moniin Messier-maratoneihin. Machholz kirjoitti kirjat The Observing Guide to the Messier Marthon: A Handbook and Atlas, Decade of Comets: A tudy of 33 Comets Discovered by Amateur Astronomers ja kirjan An Observer’s Guide to to Comet Hale-Bobb. Lisäksi hän kirjoitti aiheesta useista artikkeleita sekä kolumneja.
Machholz jäänee viimeiseksi visuaaliharrastajaksi, joka on löytänyt näin paljon komeettoja. Vielä 1970-luvulla harrastajat löysivät visuaalisesti 6-8 komeettaa vuodessa, mutta eivät enää. Syy on yksinkertainen. Näitä visualaisesti komeettoja etsiviä ”okulaari-äijiä” ei enää juurikaan ole. Nykyään komeetat löydetään pääosin ammattimaisesti automaattiteleskoopeilla.
Don löysi 12 komeettaa noin 40 vuoden aikana ja hän käytti tähän etsintään noin 9000 tuntia. Karkeasta arvioituna hän siis käytti noin 5 tuntia joka viikko 40 vuotta okulaarin ääressä. Kun huomioi, että joka viikolla tai joka yönä ei voinut varmastikaan havaita, on tuntimäärä järkyttävän suuri. Lisäksi komeettoja etsitään pääosin aamu- ja iltahämärissä, mikä tekee etsinnästä haastavaa. Respect to Don.
Kategoriat:Historiaa|Kommentit pois päältä artikkelissa Komeetanpyydystäjä Don Machholz 1952-2022
Avaruusteleskoopin kuvien käyttämiseksi esitetään tässä kaksi tapaa: joko samantien käyt värittämään valmiita pohjia tai haastavammin haet kalibroidut raakakuvat Nasan palvelimelta ja käsittelet ne Pixinsight-ohjelmalla.
1. Väritä valmiit kuvapohjat mieleiseksesi
Puolentoista miljoonan kilometrin päässä oleva teleskooppi kuvaa NIRCAM kamerallaan vain infrapuna-alueella, joka ei ihmissilmälle erotu. Kamera yleensä käyttää kuutta eri infrapunasuodinta aallonpituuksien alueilla 900 nm – 4700 nm. Itse kamera on mustavalkoinen ja suodin päästää kullakin aallonpituudella vain kapean kaistan läpi valoa. Siksi esitettävät kuvat jaetaan Hubble-teleskoopin tapaan näkyvän spektrin aallonpituuksien mukaisiksi, jolloin ne ovat meille helpommin näkyviä.
Eli lyhyimmän aallonpituuden suotimen läpi otetut kuvat värittyvät pääosin sinertäviksi, keskemmällä vihertäviksi ja pisimmillä punertaviksi. Tämä on hyvä periaate kolmella eri suotimella, mutta parhaimmillaan NIRCAMilla on ollut kohteita kuudella suotimella. Tällöin voi joko yhdistää aina kaksi suodinta yhdeksi tai sitten valita värejä päävärien yhdistelmistä. Tässä oikeastaan on mielikuvitus rajana.
Ja nopeasti pääsetkin värittämään (joskin hieman rajatulla tarkkuudella) alla linkitettyjen sivujen kautta. Siinä on käytetty kolmessa eri syvän taivaan kohteessa kolmea mustavalkoista suodinkuvaa, jotka on merkitty siniseksi, vihreäksi ja punaiseksi. Käytössäsi on säätimet kullekin kuvalle värin, kylläisyyden ja kirkkauden arvoilla. Väritysvaihtoehtoja tulee siis paljon! Ohessa esimerkiksi kuusi erilaista lopputulosta eteläiselle rengassumulle.
Eteläinen rengassumu erilaisilla väritysmuuttujilla.
Voit harjoittaa omia taitojasi kolmella Webb-teleskoopin ottamalle kuvasarjalle. Ei muuta kuin kokeilemaan.
2. Hae Webb-teleskoopin raakakuvat ja käsittele ne Pixinsightilla
Voit halutessasi itse ladata Webb-teleskoopin raakakuvat ja muokata niitä kuvankäsittelyn avulla omien tähtivalokuvien tuottamiseksi.
2.1 Raakakuvien hankinta Nasalta
NASA on asettanut James Webbin avaruusteleskoopin (JWST) tiedot ladattavaksi, jotta kuka tahansa voi käsitellä niitä itse. Kuvat ovat saatavilla MAST-portaalissa, joka on Barbara Mikulskin, eläkkeellä olevan yhdysvaltalaisen senaattorin ja vankkumattoman avaruustutkimuksen kannattajan mukaan nimetty arkisto.
Haetaan kokeeksi Eteläisen rengassumun kuvia portaalista. Napsauttamalla edellä linkitetyn sivun yläreunassa olevaa Tarkennettua hakua (Advanced search) avautuu uusi valintaikkuna, Mast Advanced Search.
Kirjoita oikealla olevaan ’Mission’-kenttään JWST
Kirjoita ’Instrument’-kenttään Nircam
Kirjoita ’Object Name or Position’-kenttään NGC3132
Sivun yläosassa pitäisi nyt olla tiedostojen määrä 6. Paina lopuksi yläreunasta ’Search’
Mast-portaalin ensivalinnat
Sinulle avautuu kuuden tiedoston välilehti (Mast: NGC3132) eri suodintuloksista. Kuitenkin tällä kertaa valitaan kolme suodinta, sinistä väriä varten f090w, vihreää varten f212n ja punaista varten f44w (listassa ensimmäinen f444w, toinen on oikeastaan f444w – f470n, lisätiedot ovat kolmen pisteen ikonin takana). Kun olet nämä valinnut, tiedot voit siirtää latauskoriin klikkaamalla välilehden yläriviltä korin näköisestä ikonia (Add data …)
Kolmen suodintiedoston valinta
Tiedoston latausikkuna (Download Manager) avautuu ja siihen tulee hetken kuluttua valitsemasi suotimet. Vielä kannattaa vähentää tiedostoja ja valita vain i2d.fits-päättyvät tiedostot lataamisajan optimoimiseksi. Tiedostot vievät paljon tilaa, pelkästään nämä kolme ovat yli yhden gitatavun suuruiset ja lataamiseen kannattaa varata aikaa. Aloita lataus oikean yläreunan ’Download’-painikkeesta.
Portaalilta valittavat fits-tiedostot valittuina.
FITS on lyhenne sanoista Flexible Image Transport System ja nimensä mukaisesti on on tähtitieteessä yleisesti käytetty erittäin joustava tiedostomuoto.
2.2 Kuvien käsittely Pixinsight-ohjelmalla
Kun tiedostot ovat vihdoin tietokoneella, ne ovat MAST-alkuisessa kansiossa, ja siellä JWST alikansiossa kunkin suotimen omassa kansiossaan. Näistä kansiosta tarvitaan vain i2d.fits-tiedostot, joten voit poistaa muut tiedostot.
Ladatuista tiedostoista valitaan kullekin suotimelle vain i2d.fits loppuiset tiedostot.
Espanjalaisen Pleiades Astrophoton PixInsight on tähtitaivaan kuvien käsittelyyn kehitetty ohjelma. Se sisältää hyvin monipuoliset ja tehokkaat työkalut, mutta kieltämättä vaatii myös paljon asiaan tutustumista. Ohjelman suoraviivaisen rakenteen vuoksi käyttäjät voivat itse tehdä ohjelman prosessien ja työkalujen avulla kehittyneitä komentosarjoja.
Sellaisesta vastaa myös Jarmo Ruuthin AutoIntegrate-skripti, jota käyttämällä saamme kuvamme yllättävän helposti esille.
Tallentamasi kolme tiedostoa ovat vielä kokoomatiedostoja sisältäen myös ’turhia’ tiedostoja. Sen vuoksi kannattaa avata kukin tiedosto vuorollaan Pixinsightissa ja poistaa ohjelmasta kaikki muut, paitsi tiedoston, jonka nimen keskellä on SCI-koodi. Poisto tapahtuu yksinkertaisesti klikkaamalla x-kirjainta kunkin tiedoston vasemmasta yläkulmasta. Poistettavat tiedostot ovat kalibroinnissa käytettyjä lisäinformaatiota, jota kuvankäsittelyssä ei välttämättä tarvita.
Tallenna tämän jälkeen jäljelle jäänyt SCI-tiedosto oletusasetuksin FITS-tiedostoksi uuteen kansioon. Nimeä voit halutessasi lyhentää. Tee samoin kahden muunkin koontitiedoston kanssa ja tallenna niiden SCI-tiedostot samaan kansioon.
AutoIntegrate-skriptin saat haettua Jarmon sivustolta. Siellä on selkeät ohjeen skriptin asennukseen ja häneltä saa myös nopeasti apua mahdollisissa ongelmissa. Avataan seuraavaksi skripti (Script-valikko) ja valitaan sen oikeasta yläreunasta tiedostojen käsinlataus (Add manually). Tämän jälkeen lataa vuorollaan tiedostot punainen (R, f444w), vihreä (G, f212n) ja sininen (B, f090w). Älä välitä, vaikka ohjelma välillä herjaa puuttuvista tiedostoista, se vain varmistaa, että kaikki värit tulevat ladatuiksi.
Koska JWST:n kuvat ovat huippulaatua ja valmiiksi kalibroitua, kuvien käsittelyssä pärjätään AutoIntegrate-scriptin oletusasetuksilla jo pitkälle.
Eli tämän jälkeen klikataan vain alareunassa ’Run’-laatikkoa ja jäädään odottamaan lopputulosta. Ohjelman ajo kestää noin viisi minuuttia tietokoneesta riippuen ja tuloksena saadaan kuva, josta sitten voi kuvankäsittelyllä jatkaa. Itse yleensä tallennan tämän tif-kuvaksi (16 bittinen), jonka edelleen avaan Photoshopissa viimeistelyä varten.
AutoIntegrate-skriptin kuva Eteläisestä rengassumusta.
Pixinsight-ohjelma on melko hinnakas, 250 $ + ALV. Sitä harkitseva voi tutustua ilmaiseksi ohjelman täysveriseen versioon 45 päivän koeajan avulla. Sen kautta itsekin päädyin ohjelman käyttäjäksi.
Näitä haettuja kuvia voi toki käsitellä muillakin kuvankäsittelyyn erikoistuneilla ohjelmilla, kunhan Nasalta haetut kuvat on saatu muunnettua samankokoisiksi, kohdistettua ja venytettyä lineaarisesta epälineaariseksi. Tähtiharrastajien YouTube-kanava TAIC ja Eric Coles esittävät videolla, miten tällaiset kuvat saadaan 10 minuutissa valmiiksi Photoshopissa.
Meillä oli onni saada puolentoista vuoden sisään toinen osittainen auringonpimennys. Tosin säätiedot eivät olleet lupaavia, mutta havahduin kohta puolenpäivän aikaan auringonpaisteeseen ja taivas oli tosiaan melkein pilvetön.
Singahdin nopeasti kotikadullamme sopivaan kohtaan ja aloitin pimennyksen kuvaamisen. Kuu oli jo napannut pienen palasen auringosta puoli yhdeltä, mutta nopeasti olin valmiina ja tällä kertaa käytin järjestelmäkameraani Canon EOS 600D tallentamaan pimennystä noin parin minuutin välein.
Ensimmäinen kuva kello 12:34
Suotimena käytin Ursalta tilattua Baader 5.0 aurinkosuodinta, jolle olin aiemmin tehnyt 3D-tulostimella 250 mm:n laajakulmaputkelle asennettavan kotelon.
Kuvauslaitteistona Canon EOS 600D, 55-250 mm zoom ja aurinkosuodin (kuvauskiirettä korostaa suotimen vino asento)
Olin asentanut kameran muistikortille Magic Lantern-ohjelman, jolla automatisoin kuvaamista kahden minuutin välein. Maan kiertoliikkeen takia aurinko ehti tuon kahden minuutin aikana siirtyä näytön keskellä olevan tarkennusruudun verran, joten kuvausautomaatiosta huolimatta kameraa piti jatkuvasti siirrellä. Kuvauksen käsisäädön arvot olivat f/11, ISO 100 ja 1/40 s.
Kuvaaminen raikkaassa ja kirpakkaassa syysilmassa sujui ihan mukavasti, tosin pari kertaa jouduin puiden takia siirtymään parempaan kohtaan. Pimennyksen loppupuolella puoli kolmen maissa ne luvatut pilvet sitten tulivat. Onneksi niissä oli vielä ohuutta sen verran, että sain auringon näkymään kennon herkkyyttä ISO-arvoa nostamalla. Seuraavassa kuvassa on kaksi samaan aikaan otettua kuvaa taivaasta ja kameran näytöltä.
Auringon muodon saa hyvin näkyviin ohuen pilvipeiton läpi. Nuolen osoittamassa paikassa on heijastus auringosta. Kuvat on otettu puhelimen kameralla.
Otin myös vähän ennen pimennyksen maksimikohtaa kameralla puolen minuutin videon, josta PlanetarySystemStacker-ohjelma pinosi 288 parasta ruutua. Pinottu kuva on yksittäiskuvaa selkeästi tarkempi ja sieltä löytyy myös aurinkopilkkujen aktiivialueet AR3126, AR3130 ja AR3131. Myös kuun kamaran rosoisuus näkyy selvästi pimennyksen pinnassa.
Auringonpimennys kello 13:12, aktiivialueet AR3126 pimennyksen reunalla lähellä kello kahta, AR 3130 kello neljän paikkeilla ja AR3131 kello yhdeksässä.
Kamerassa oli pimennyksen loppuessa 69 kuvaa, joista tehty animaatio näyttää suurimman osan pimennyksen kulusta. Latasin kuvat Photoshopissa pinoon, siirsin auringot kuva kuvalta tarkasti päällekkäin ja aikajana-toiminnolla tein oheisen ruutuanimaation. Siinä kuun pyöreyden hahmottaa mukavasti pimennyksen edetessä.
Osittainen auringonpimennys 25.10.2022 kello 12:34 – 14:44. Loppupuolella pilvet välillä häiritsivät, mutta pimennyksen kulku tuli esille silloinkin.
Lokakuun kokouksessa päästiin Kuutinkulmassa tutustumaan yhdistykselle lahjoituksena saatuun Newton-tyyppiseen peilikaukoputkeen, joka päällisin puolin näytti hyväkuntoiselta. Ainoastaan pääpeilin kollimaatio näytti kaipaavan hieman korjausta. Tästä ei meikäläisellä ole ollut käytännön kokemusta, mutta innostuin ottamaan haasteen vastaan. Kokouksessa sain jo hyviä neuvoja ja tässä yritän välittää kokemukseni kaukoputken huoltamisen kiemuroista.
Bresser on hieman tuntemattomampi kaukoputkien valmistaja. Yritys on toiminut 65 vuotta länsi-saksalaisessa Rheden pikkukaupungissa. Kaukoputken pääpeili on 114 mm ja sen polttoväli on 500 mm, joten sen f/D-suhde on 4,4. Varustelaukussa oli muun muassa kolme okulaaria (4, 9 ja 25 mm) ja ekvatoriaalinen kolmijalka. Kaukoputken ohjaamista auttamassa oli laserilla varustettu aputähtäin. Lisäksi mukana oli alkuperäinen käyttöohje.
Kaukoputken tarkistus
Kollegoiden ja netin ohjeiden mukaisesti aloitin teleskoopin käyttööottoprojektin. Kaukoputken ja kolmijalan yhdistäminen onnistui ohjeiden avulla nopeasti. Mutta hyvin nopeasti huomasin, että pääpeilin kollimaatio ei ollutkaan niin nopeasti tehty. Kollimaatioruuvien lukitusruuvit loistivat poissaolollaan eivätkä säätöruuvit toimineet odotetulla tavalla. Asialle löytyikin selitys, kun katsoin sopivassa valossa kaukoputken sisään.
Vasemmassa kuvassa pääpeilin takaosa, johon on merkitty puuttuvien lukitusruuvien kierrereiät ja oikeassa kuvassa katsotaan sisälle putken toisesta päästä. Ylhäällä on ympäröity peilissä hohtava kämmenen jälki ja alhaalla näkyy alareunaan eksynyt jousi.
Ensiksi huomasin ison kämmenen jäljen ja sitten näin ilmeisen väärässä paikassa lojuvan irrallisen jousen. Samalla oivalsin, että kalustelaukussa olleet kolme ruuvia ja kaksi jousta olivatkin erittäin tärkeitä. Hyvä, että olivat tallessa. Emmin hieman jättäisinkö projektin tähän, mutta kollegat kehottivat vain etenemään pääpeilin irroittamisella (!).
Pääpeilin purkaminen
Niinpä sitten lähdin tutkimusmatkalle, miten pääpeili irroitettaisiin ja siihen netistä löytyikin auttavia videoita. Eikä se lopulta kovin hankalaa ollut, kolme sivuruuvia auki ja varovaista vääntöä; ja niin peili oli käsissä. Tuo edellä mainittu kämmenen jälki kannusti käyttämään suojahanskoja.
Pääpeilin osat purettuna putken yläpuolella. Peili on kiinnitetty alustaansa kolmen kumisen tukikiinnikkeen avulla. Kiekon pohjassa on kolme pulttia, jotka tulevat kiinnityskiekon (yllä keskellä) läpi ja joihin isokantaiset kollimaatioruuvit kierretään. Jousien ja kollimaatioruuvien avulla saadaan peili säädettyä oikeaan asentoon ja pienemmät lukitusruuvit pitävät säädön voimassa. Pikkuisessa kupissa on peilin putkeen kiinnittävät sivuruuvit ja putkessa oikealla näkyvä pieni aukko osoittaa yhden ruuvin paikan
Tässä vaiheessa olin jo saanut käsityksen peilin puhdistamisesta, mutta päätin edetä varoen ja poistin kämmenen jäljen isopropyylin ja tislatun veden seoksella.
Asensin pääpeilin paikalleen ja päällisin puolin tarkisteltuna peilien ja okulaarin keskilinjat olivat aika hyvässä linjassa. Ennen kollimaatioprosessiin syventymistä testasin näkymää naapurin kuusesta kaikilla kolmella okulaarilla puhelimen kameralla. Puhelimessa on 1x ja 2x optiset suurennokset. Puhelinsovittimen käyttö kaipaa vielä hiomista, mutta teleskoopilla sentään sain kuvia aikaiseksi. Myös huomasin, että lasertähtäimen avulla tällaiset kohteet löytyivät helposti. Pimeässä ja pieniä kohteita etsiessä tilanne voi olla haastavampi.
Puhelimen kamerakuvia eri okulaareilla ja kameran optisilla suurennoksilla. Vasemmalla annetut suurennusarvot on kerrottava kahdella oikean reunan kuvissa.
Päätin kuitenkin syventyä hieman tarkemmin kollimointiin. Kun pääpeilin rakenne oli nyt kunnossa, oli apupeilin vuoro. Siinä sitten tulikin tenkkapoo, koska yleensä apupeilissä on keskellä peilin kiinnitysruuvi ja sen ympärillä kolme kollimaatioruuvia. Ja kuten kuvasta näkyy, tässä oli vielä välissä kolme lisäruuvia.
Apupeilin seitsemän ruuvia. Keskellä apupeilin kiinnitysruuvi ja laitimmaisina kolme kollimaation säätöruuvia.
Tarkemmin katsomalla huomasin, että apupeilin ja kolmijalkaisen ”hämähäkin” välissä oli pienempi lisätuki ja ehkäpä ruuvit olivat tätä varten. Kun keskiruuvi tuntui olevan tosi tiukassa, eikä netistä löytynyt apua asiaan, päätin jättää apupeilin sikseen. Saavat taitavammat sen kanssa jatkaa myöhemmin.
Purin vielä kertaalleen pääpeilin ottaakseni sen osista kuvat, koska nyt olin saanut vinkin kertoa täällä blogissa asiasta. Eikä peili ollut päivääkään ollut taas paikallaan, kun päätin sittenkin puhdistaa sen. Eli kumihanskat taas käteen, peili pois putkesta ja irti alustoistaan, lavuaarin kädenlämpöiseen veteen hieman fairya, hetken odotus, sitten pyyhkiminen veden alla pumpulityynyillä (yksi pyyhkäisy per tyynyn pinta), hienolla suihkulla huuhtelu. Veden vaihtaminen ja prosessi uusiksi. Lopuksi huuhtelu tislatulla vedellä ja talouspaperin kulmalla muutaman pisaran poisto. Ja kyllä tuli puhdasta. Tyytyväisenä kasasin peilin takaisin putken päähän.
Kollimointia varten sain Novan laserkollimaattorin, joka asennetaan okulaarin tilalle ja siitä lähtee säde apupeilin kautta pääpeiliin. Kun katsotaan putken päästä, voi sädepisteen säätöruuvien kanssa tuoda peilin keskelle. Samalla säde myös kimpoaa peilistä takaisin ja kollimaattorissa on vinossa oleva maalitaulu, jossa sädettä siirretään keskelle pääpeilin säätöruuveilla. Kun säätö on valmis, lukitusruuveilla varmistetaan, ettei peilin asema muutu.
Laserkollimaattori
Laserkollimaattoria hakiessani tuli puheeksi, että pääpeilissä ei ole keskustaa merkitty, jolloin tarkka säätö ei ole mahdollista. Muinosen Martti kehoitti siihen jonkinlaisen merkin kiinnittämään. Kaukoputkea käyttäessä keskustan alue jää apupeilin pimentoon, joten siihen voi rauhassa merkinnän laittaa.
Mietin sitten, miten pyöreän peiliin saisi keskustan määriteltyä ja siihen merkinnän tehtyä niin, että se pysyy puhtaana. Vaihtoehtoja on useita, ja ensimmäiseksi tein kolme peilin säteen pituista luiskaa, jotka 120 asteen kulmassa kohtasivat peilin keskellä. Keskelle pieni merkintä ja siihen keskelle pieni, neliömäinen tarra. Kun otin peilistä kuvan ja mittasin kolmiomittauksella tuloksen, huomasin käden sen verran vapisseen, että keskipiste osui tarran reunaan. Se ei kuitenkaan itse kollimaatiota haitannut, joka sujuikin minuuteissa. Tyytyväisenä asensin peilin takaisin.
Vasemmalla apupeilin kautta tuleva säde osuu suunnilleen pääpeilin (reunapisteviiva) keskelle. Keskellä pääpeilin säde kollimaattorissa on hieman pielessä ja oikealla säde upotettuna maalitaulun keskireikään
Ja tietysti Youtube tämän jälkeen näytti videon, missä keskipisteen saa siististi paikalleen. Siinä makustelin asiaa ja päätin yrittää itsekin. Peili piti tietysti purkaa esiin, tarra poistaa asetonilla ja jäljet pestä edellä mainitulla tavalla. Keskipisteeksi laitoin pienen, läpinäkyvän puolipallon. Paikalleen asennettuna se antoikin oivan tuloksen apupeilin säädössä, mutta pääpeiliä säätäessä tajusin puolipallon toimivan oivallisena säteen hajottajana. Voi, voi, taas kerran pääpeili on otettava esiin …
Tällä kertaa tein pienemmän tarran ja siihen kaksoisympyrän keskipistettä määrittelemään. Kaikki meni muuten hyvin, mutta ei se käsi pysynyt vakaana ja viime hetkellä tarra lipesi hieman sivuun. Mutta nyt saatiin toistaiseksi paras tulos ja totesin kollimoinnin päättyneeksi.
Vasemmalla ensimmäinen tarra, keskellä käyttökelvoton puolipallo ja oikealla lopullinen tarra. Tarroissa olevat mustat pisteet osoittavat keskipisteen paikan.
Sadonkorjuukuuta lähdin sunnuntai-iltana kaukoputkella metsästämään. Kaukoputki jalustoineen liikkuu sylissä mukavasti lyhyitä matkoja, kuten nyt kotoa pihalle. Ohjekirjan neuvoilla tarkistin jalustan tasapainon ja putken suunnan pohjoiseen pitämällä puhelinta jalustalla ja käyttämällä vesivaaka- ja kompassiappeja. Meni todella nykyaikaisen kätevästi ja varustelaatikossa ollut pieni kompassi sai olla rauhassa. Sitten rektakensio- ja deklinaatioakseleiden säätöpyöriä kierrättämällä lähdin etsimään kuuta. Aputähtäin tälläkin kertaa avusti mukavasti ja minuutissa kuu oli okulaarin kentässä. Vaikka kuu oli vielä sangen alhaalla, sain kaikilla kolmella okulaarilla kirkasta kuvaa. Tosin molemmissa pienemmissä okulaareissa oli hyvin pienet linssit, joten katsominen oli hieman hankalaa.
Isoimmalla, 25 mm:n okulaarilla kuu mahtui oikein hyvin kuvaan ja se pysyi siinä jonkin aikaa. Keskimmäisellä, 9 mm:n okulaarilla kuu täytti mukavasti kuva-alan, mutta siinä piti aika nopeasti säätää kaukoputkea kuun häipyessä pois näkyvistä. Ekvatoriaalisen jalustan etu on siinä, että rektakensio-akselin siirto riittää, sillä deklinaatioakseli säätyy automaattisesti mukana (edellyttäen jalustan asemoinnin menneen oikein). Pienimmällä, 4 mm:n okulaarilla tuli välillä jopa kiire, sillä kuusta näkyi vain osa. Ja seilaaminen kuun pinnalla vaati molempien akseleiden säätämistä.
Olin nyt ehtinyt myös harjoitella puhelimen sovittimen kanssa ja onnistuin kaikilla kolmella okulaarilla saamaan kuvat. Jo puhelimen näytössä huomasin, että kirkkautta ei saanut toistettua samalla lailla enkä odottanut kovin paljoa kuvien laatutasosta. Niinpä olinkin yllättynyt, että ne olivat sentään ihan siedettävän näköiset.
Sadonkorjuukuu Bresser Pluto 114/500 eri okulaareilla. Kuu muokattu kuvaan samankokoiseksi.
Novan 102 mm:n peiliputkella järjestelmäkameran pystyi T2-rengasliittimellä asentamaan polttotasoon niin, että tarkennus toimi. Plutossa okulaaripesää ei pysty samalla tavalla irroittamaan ja jos kameran pystyisikin siihen asentamaan, jää sen kuvasensori niin kauas ettei tarkennus enää onnistu. Toinen vaihtoehto olisi tuoda pääpeiliä lähemmäs, mutta se vaatii lisäosien tekoa peilin kiinnitykseen.
Minusta tämä kaukoputki soveltuu oikein hyvin jäsenillemme harrastuksen alkuvaiheeseen, kun kiikareiden lisäksi haluaa nähdä enemmän. Kaukoputki siirtyy helposti paikasta toiseen ja sen käyttöönotto on joutuisaa. Lisäksi halutessaan saa puhelinkameralla pienellä harjoituksella ihan mukavia kuvia, tosin tähän voisi hankkia mukaan puhelinsovittimen. Vakavampaan harrastukseen on sitten hyvä edetä edistyneemmillä kaukoputkilla.
Etelä-Karjalan Novan kevätkauden viimeistä kerhoa vietettiin lauantaina 7.5. ulkoilmassa Skinnarilan yliopistokampuksen grillipaikalla. Sää oli sopivasti aurinkoinen, joskin tuulenpuuskat kertoivat lähestyvästä sadealueesta. Teimme kuitenkin aurinkohavaintoja yhdistyksen Coronado PST-aurinkokaukoputkella. Näkyvissä oli ainakin kaksi hienoa protuberanssia.
Nuotiopaikan tulessa grillattiin makkarat ja rennosti juteltiin muustakin kuin tähtiharrastuksesta, kuten aurinko- ja tuulivoimasta grillipaikan ympäristön inspiroimana. Paikalla oli 13 novalaista ja kaikki varmasti tyytyväisinä siitä, että voimme jälleen harrastaa tähtiä muutenkin kuin etäkokouksien välityksellä.
Etelä-Karjalan Nova sai huhtikuun alussa historiallisessa mielessä merkittävän kaukoputkilahjoituksen, imatralaisen tähtiharrastajan Reima Väinölän 1960-luvun lopulla 150 mm pääpeiliä myöten itse valmistaman Newton-mallisen peilikaukoputken. Yhdistykselle sen lahjoitti Soili Väinölä. Yhdistys kiittää lahjoituksesta. Putki on erityisen kiinnostava historiallisesti, koska se seuraa hyvin tarkasti J.M. Heikinheimon kuuluisan rakenteluoppaan ”Teemme peilikaukoputken” ensipainosta vuodelta 1966. Ursa julkaisi kyseistä teosta jopa kuutena painoksena vuosina 1966–1982. Kirjan ohjeet ja kuvitus ovat täysin yhteneväisiä putken yksityiskohtien kanssa, kuten tähtäysputken jalan ja nelikulmaisen vaneriputken kulmalistoineen. Toki rakentajan omia ratkaisuja voi myös tunnistaa. Rauno Päivisen suorittamien Ronchi-hilatestien perusteella putkessa tosiaan on itse hiottu pallopeili, jossa on hiukan taipuneet reunat. Aukkosuhde on likimain F:7. Putki on edelleen käyttökelpoinen etenkin pienillä suurennuksilla. Putkeen vaihdettiin testauksen ja puhdistuksen yhteydessä nykyaikainen 1.25 tuuman okulaareille sopiva tarkennuslaite. Näin ollen putki on edelleen käyttökelpoinen yhdistys- ja harrastuskäyttöön; avaruuden mahtavan näytelmän näkemiseen, kuten Heikinheimo kirjoittaa.
Kevään edetessä tarjoutui Novassakin mahdollisuus järjestää muutakin toimintaa kuin etäkokouksia ja hybridikerhoja. Ryhdyimme muistelemaan, miten erilaisia tähtienkatseluiltoja järjestetään ja selvästikin kiinnostusta aiheeseen oli osallistujamääriä verratessa yhdistyksen kokoon. Loppujen lopuksi kulunut kevät on ollut yhdistystoiminnan valossa täysin normaali.
Alun perin olimme ajatelleet Lappeenrannan lentokentän
keskustan puolesta päätyä katselupaikaksi eteläistä ja läntistä taivasta
ajatellen ja aiempiin hyviin kokemuksiin perustuen, mutta koska kelit suosivat
myös hiihtäjiä, päätimme olla viemättä yhtään tilaa hiihtäjien parkkialueelta.
Sopivaa tilaa löytyi varuskunta-alueelta, sekin hyviin kokemuksiin pohjautuen. Ulkoilualue,
johon pääsee helposti autolla ja kävellen ja jossa katuvalot eivät paista
suoraan silmiin, on yleensä kaupunkikatseluun hyvä paikka. Korkeiden talojen ja
täysikasvuisen puuston seassa ei tietenkään voi katsella.
Erikoiseksi nämä kevään katseluillat tekivät sääolosuhteet.
Yhtäjaksoinen aurinkoisen kirkas sääjakso kesti helmikuun lopulta maalikuun
loppupuolelle ja pystyimme järjestämään katseluiltoja neljänä maanantaina
peräkkäin. Olen ollut järjestämässä monenlaista tähtiharrastustoimintaa 30
vuoden ajan, enkä muista näin hyvää tuuria säiden suhteen olleen koskaan.
Yleensä hyvät havaintosuunnitelmat, niin omat kuin yhdistyksen, lässähtävät
sumuun tai räntäsateeseen. Peräkkäin toistuvina katseluiltoina tarjoutui
mahdollisuus seurata Kuun omaa liikettä ja kasvavaa vaihetta, jolloin
vastaavasti samoilla putkilla ja okulaareilla todettiin Orionin sumun
kutistuminen Kuun valon lisääntyessä. ISS-avaruusasema bongattiin viimeisen
illan päätteeksi, samoin muitakin tekokuita. Ne, joilla sattui olemaan katse
itäiselle taivaalle noin kymmenen minuuttia aiemmin, näkivät hienon bolidin vai
peräti tulipallon, joka päätyi uutisotsikoihin saakka. Tähtikuvioita ja tähtien
nimiä opeteltiin. Yhteen katseluiltaan saatiin mukaan koululuokka melko
lyhyellä varoitusajalla. Kevättaivas oli tänä vuonna erityisen planeettaköyhä,
mutta taivaanmekaniikalle emme oikein voi mitään.
Kaksi tähtinäyttäjää omilla putkillaan todettiin toimivaksi
ratkaisuksi. Samalla kun yksi näyttäjä opettaa esimerkiksi ensikertalaista
katsomaan putkella, voi toinen näyttäjä jutella muiden osallistujien kanssa ja
omaa rauhallista katseluaikaa ja tuntumaa putken käyttöön on tarjolla kaikille enemmän.
Kesäajan alkaessa ja huhtikuun lähestyessä pimeä aika siirtyy myöhemmäksi ja se
mitä näissä puitteissa nähtävissä oli, on jo nähty. Jatkamme katseluiltoja kaupunkiolosuhteissa
syksyllä Saturnuksen ja Jupiterin merkeissä.
Bernard Le Bovier de Fontenelle (1657–1757) oli ranskalainen kirjailija, Pariisin tiede- ja kulttuuripiireissä monipuolisesti vaikuttanut henkilö. Hänen oma tutkimustyönsä ei ollut kovinkaan vakuuttavaa, mutta taitavana kirjoittajana hän alkoi menestyä tieteen popularisoinnin saralla, joka oli toimintana varsin uutta. Hänen tunnetuin teoksensa Entretiens sur la pluralité des mondes (1686, 1742) on nyt ilmestynyt suomeksi.
Kirjan rakenne perustuu kertojahenkilöön, joka pyrkii
tekemään vaikutuksen viehättävään markiisittareen esittelemällä hänelle iltaisin
kuutamokävelyillä tähtitieteen uusinta tietoa ja niistä seuraavia johtopäätöksiä
mielikuvitusta yhtään säästelemättä. Nykylukija asettaa kirjan reilusti enemmän
fantasian tai scifin puolelle. Teos osuu ajanjaksoon, jolloin kopernikaaninen
maailmankuva alkaa kipuillen raivata tilaa ja ensimmäiset kaukoputket tuottavat
uutta tietoa taivaankappaleista. Esimerkiksi Pariisin Observatorio perustettiin
1667. Avaruusfantasiakirjoja syntyi 1600-luvulla varsin paljon ja niillä oli
oma merkityksenä lyödä kiilaa kirkkokuntien haluun kontrolloida ihmisten
ajattelua. Maapallon ulkopuolisen elämän arvuuttelu, saati siitä kirjoittaminen
oli varsin tulenarkaa puuhaa. Tämäkin teos meni heti ilmestyttyään katolisen
kirkon kiellettyjen kirjojen luetteloon.
Vaikka Maa on siirtynyt kaiken keskeltä kiertämään Aurinkoa,
aurinkokunnan käsitettä ei ole vielä olemassa. Fontenelle rakentaa teoksena
Descartesin teoriaan pyörteistä, jotka pitävät taivaankappaleet radoillaan. Aurinkokunta
on oma suurpyörteemme. Newtonin painovoimalaki oli juuri ilmestymäisillään Fontenellen
kirjan aikoihin, eikä Fontenelle sitä hyväksynyt, vaan jatkoi periranskalaiseen
tyylinsä kartesiolaisen ajattelun kannatusta, niin kuin moni muukin. Kuun kraattereita
ei myöskään kirjassa vielä tunneta. Ne ovat kaivoja, joihin Kuun asukkaat menevät
suojaan armottomalta Auringon paahteelta, koska Kuussa ei näytä olevan kaukoputkellakaan
katsottuna lainkaan pilviä. Yksittäisten hauskojen lauseiden lisäksi kirja ihastuttaa
filosofiallaan; ymmärtääksemme maailmankaikkeutta meidän pitäisi olla katselijoina
kappaleiden välillä, ei osana niitä.
Kirjan viisi lukua kertoo viidestä iltakävelystä kertojan ja
markiisittaren kesken. Markiisitar ei suinkaan ole pelkkä kuuntelija, vaan esittää
erittäin osuvia jatkokysymyksiä, jotka vievät kirjan pohdintoja eteenpäin. Kirjan
myöhempään versioon – johon tämä suomennos perustuu – on lisätty vielä yksi
luku. Aluksi sulatellaan ajatusta siitä, että Maa ei olekaan kaiken keskus ja että
sillä on pyörimisliike myös itsensä ympäri. Ja jos kerran Kuu on hyvin samantapainen
taivaankappale kuin Maakin, senkin täytyy olla asuttu. Ja samalla periaatteella
kaikilla muillakin planeetoilla on omat asukkaansa, kuten myös vaikkapa Jupiterin
neljällä kuulla. Ja koska taivaan muut tähdet ovat Aurinkomme kaltaisia taivaankappaleita,
asuttuja maailmoja on loputtomiin. Kaukoputkella Linnunradan suuntaan
katsottaessa nähdään niin paljon tähtiä lähellä toisiaan, että niiden
planeettojen asukkaat voivat kirjekyyhkyjen avulla lähettää viestejä
toisilleen. Kertojahenkilön toiveikas mielikuvitus on lähtenyt melkoisen laukkaan,
jos otetaan huomioon ensimmäisen eksoplaneettahavainnon syntyneen 1992 ja
vakavasti otettavan SETI-tutkimuksen alkaneen 1960-luvulla. Lennokkaiden ajatusten
esittäminen liittyy vakavaan tarpeeseen herätellä oman aikansa ihmisiä ennakkoluulottomuuteen
ja avarakatseisuuteen. Myös mikroskooppi oli Fontenellen aikaan juuri keksitty
ja elämän monimuotoisuus alkoi vähitellen valjeta. Tietoon ja järkeen perustuva
valistuksen aika oli alkamassa.
Suomentajan erittäin asiantunteva käännös kaikkine
kommentteineen rikastuttaa lukukokemusta ja auttaa hahmottamaan teoksen
kontekstia ja aikakautta. Myös lukuvinkkejä tähtitieteen historiasta kiinnostuneille
tarjotaan runsaasti. Monipuolinen toimitustyö tekee kirjasta myös hyödyllisen
tietopaketin viihteellisten puolien lisäksi. Olisipa tällaista
suomennoskulttuuria ja vastaavia aihevalintoja vielä enemmän.
Bernard Le Bovier de Fontenelle: Maailmojen moninaisuudesta. Suomentanut ja toimittanut Osmo Pekonen. Art House 2021.
Kategoriat:Historiaa, Kirjat|Kommentit pois päältä artikkelissa Hulvaton tähtitieteen popularisointi 1600-luvulta
